Herätys kesäunilta

Hei vaan taas kaikille! Pitkän tauon jälkeen ajattelin taas vähän kirjoitella sattumuksista ja tapahtumista; kesän Suomi-loman jälkeen paluu arkeen on koittanut ja parhaansa mukaan sitä yritetään selvitä. Sanan kaikissa tarkoituksissa.

Kaikkihan alkoi siitä, kun Suomesta palattuamme katsoin peiliin ja totesin, että kesäkiloja oli tullut reippaasti enemmän kuin olin ajatellut. Painonhallinta on sinänsä helppoa täällä, kun työmaaruokalassa lautaset on kokoa CD-levy eikä se ruokakaan niin kovin maittavaa ole. Siitä huolimatta ja sen lisäksi läksin urheiluvälinekauppaan ostamaan kuntopyörää - tätähän oli mietitty vasta puolisen vuotta (okei, vuosi). Ja nyt valistunut lukija jo arvanneekin, että eihän se nyt niin vain onnistunutkaan. No, ei.

Lompakossa tukku käteistä ja pankkikortti, jos toinen ei käykään. Lisäksi mukana oli kanta-asiakaskortti alennusta ja pisteitä varten. Mieli oli tyyni ja oli niin sanotusti vakava ostohalu päällä. Kaupasta löytyi useampi malli kuntopyöriä, joista vain yksi oli sopiva. Mutta yksi riittää, en ajatellut perustaa kilpakuntopyöräjoukkuetta Tour de Olohuone -kisaa varten. Hinta oli vähän korkea, mutta ei kallein kuitenkaan. Sanoin myyjälle, että otan tuon. Selevä. Mentiin kassalle. Alkoi kiivas tietokoneen näpyttely.

Toimitus tiistaisin tai torstaisin valitsemallanne ajalla kello viiden jälkeen. Ok.

Kuljetusmaksu 4 euroa. Ok.

Pakkauksesta purkaminen ja asennus 12 euroa. Ok.

Kyseistä pyörää ei ole varastossa, toimitamme näytekappaleen myymälästä. Öö.. Varmasti alennuksella? Ei. No asennusmaksua ei ainakaan tarvi maksaa, sehän on kasattu jo? Kyllä tarvii. Myytte siis täydellä hinnalla ja asennuksella näytekappaleen? Kyllä.

Mielestäni tämä oli vähän liikaa, joten olin perumassa kaupat. Myyjä ehdotti, että kenties verkkokaupasta voisi löytyä. Ai mutta kiva, kiitos! Kokeillaan sieltä!

Kotona netti auki ja surffaamaan. Arvatkaa mitä! Kyseisellä puljulla ei ole verkkokauppaa!

Pannaanko pakettiin vai poljetteko kotiin? Kiitos, mutta voisitteko lähettää tämän sähköpostiini?

Ja sitten aivan toisenlainen tapahtuma, joka sekin liittyy painonhallintaan ja selviämiseen. Vaimo sai kutsun ystävänsä syntymäpäiväjuhliin. Aika: tiistaina kello 19. Olimme paikalla 19.30 ja olimme ensimmäiset vieraat - edes päivänsankari ei ollut vielä tullut paikalle. Kuulemma ihan normaalia. No, syömään päästiin siinä puoli yhdeksän aikoihin ja täällä syöminen tarkoittaa SYÖMISTÄ. Alkuruokina oli mm. kalalautasia, lihalautasia, salaattilautasia (salaatti vapaasi ymmärrettynä, joillain lautasilla oli jotain vihreääkin), leipää, hedelmiä. Pääruokana lihavati. Kyllä, vadillinen lihaa - kanaa, nautaa, lammasta eli noin puolet Nooan arkista. Jälkiruokana kakkuja, keksejä, konvehteja. Ja päälle tietysti normaalit ruokajuomat.

Röyh.

No, ennenkuin ajattelette, että taas siellä vaan ryypiskellään, sanon vain, että ei. Ei ryypiskelty ainakaan allekirjoittaneen toimesta. Ellei neljää senttilitraa vodkaa lasketa. Enempää ei voi arki-iltana ottaa. Muuten menee aivan villiksi.

Ja kaiken kukkuraksi tälle viikolle osui vielä työkaverin synttärit. Ja perinteenä on, että sankari tarjoaa lounaan..

Röööyh.

Tällä viikolla olen muutoin enimmäkseen syönyt Nutrilett-patukoita ja mysliä. Ja asensin ruokapäiväkirja-appsin puhelimeen. Että näin täällä pudotetaan painoa

Suvi suloinen, osa 2

Yksi asia, joka pääsi yllättämään ulkomaille muuttaessa oli se, että Facebookin ystäväehdokaslista alkoi kuulostaa kokoelmalta Frederikin biisejä. Enpä aikoinaan ajatellutkaan, miten monikulttuurinen taiteilija Frederik on.

Parhaat palat Reetua. Vai Facebookin suosituslista?

Tämän viikon keskiviikkona, 25. toukokuuta, oli viimeinen koulupäivä. Täällä sitä kutsutaan viimeiseksi kelloksi tai kellonsoitoksi. Perinne juontanee Neuvostoliitosta, jossa kelloa soitettiin koulun alkaessa aamulla. Tänä vuonna viimeinen soitto oli jotenkin merkityksellisempi; ryhmät, joita olen opettanut kaksi vuotta, valmistuivat lukiosta ja suuntaavat ympäri maailmaa eri yliopistoihin, kuka minnekin - suurin osa kilometrin päähän paikalliseen yliopistoon. Mutta kuitenkin, edes vähän matka päähän.

Viimeinen soitto. Taustalla ylioppilaat.

Olihan se hieno tunne, kun tietää opettaneensa näitä tulevaisuuden toivoja kaksi vuotta eli käytännössä koko lukion kuusi tuntia viikossa ja nyt ne mussukat ovat lentämässä pesästä. Osan kohdalla tämä hetki ei olisi voinut tulla liian aikaisin, osan kohdalla vähän harmittaa, ettei enää pääse opettamaan näitä. Parhaiten käyttäytyviä oppilaita, mitä olen nähnyt tähän mennessä.

 Ylioppilaat ja vanhemmat yhteiskuvassa.

Nyt onkin hyvä hetki levähtää ja odottaa maanantaita, jolloin alkaa kesäkoulu. Alempien luokkien oppilaat saapunevat riemusta kiljuen kahden lomapäivän jälkeen takaisin kouluun opiskelemaan tieteitä, kieliä, robotiikkaa ja vaikka mitä - esimerkiksi saippuanvalmistusta. Itse opetan Ekotalo-ryhmässä. Sopii hyvin, sillä täällä i) sähkö tuotetaan polttamalla fossiilisia polttoaineita, ii) juomavesi on pullotettua vettä, iii) jätteenlajittelua ja -kierrätystä ei ole, iv) ruoka (kasvikset?) tuodaan ulkomailta, v) autot pidetään joutokäynnillä kesät talvet ja niin edelleen. Työsarkaa siis on.

Melkein täydellinen

Kevät on aina hienoa aikaa. Ilmassa on taas uutta positiivisuutta pitkän talven jälkeen. Ja tonnikaupalla katupölyä, koska miksi vaihtaa nastarenkaat ihan vielä, kun yöpakkasia voi vielä tulla - ensi lokakuussa tosin.

Kazakstanissa vietetään kolmea uuttavuotta: Ensin on meille tuttu uusivuosi, viikko siitä on "uusi" uusivuosi ja sitten on vielä "vanha uusivuosi" maaliskuun lopulla. Jokaiseen juhlaan liittyy tietenkin vapaapäivä tai kolme. Että koko alkuvuosi onkin mennyt juhliessa. Ainoa, mikä on jäänyt harmittamaan, on se, että pääsiäistä täällä ei vietetä. Ymmärrettävistä syistä toki.

Kevät toi tullessaan myös kohu-uutuuden paikalliseen ravintolaskeneen: mäkki. Nyt noin Helsingin kokoisessa kaupungissa on yksi McDonlad's ravintola. Yksi. No, onko ollut ruuhkaa? Eipä juuri. Samanlaista ryysistä kuin viikonloppuna perusautokaistamäkissä Helsingissä. Ihanan moderni on kuitenkin tämä ravintola; tilauksen voi tehdä ja maksaa kosketusnäytöllä, joka tulostaa jonotusnumeron jota vastaan saa tilauksensa noutotiskiltä. Auttaa huomattavasti, kun ei tarvitse kommunikoida henkilökunnan kanssa.

Ensimmäinen McAteria: Big Mak, Chiz Burger ja Fri. Jälkkäriksi Makfljurri. Kuvassa myös jonotusnumero 007.

Yksi asia, mikä täällä on hieman vaivannut, on se, että parhaimmillaankin asiat tehdään noin 80-prosenttisesti - enkä tällä viittaa viinaan, vaan kaikkeen muuhun. Okei, esimerkkejä vaaditte. Hyvä on, kerron muutaman. Edellisessä asunnossa ovenkarmit olivat paikoillaan, mutteivät kiinnitettyinä. Kollegan asuintalon rappukäytävä on pinnoittamatta eli paljasta betonia koko kuilu. Palvelunumerosta annetaan tietoa, muttei ihan kaikkea - paikan päällä huomaat, että yksi tai kaksi dokumenttia puuttuu (ajokorttiepisodi). Yksi ehkä turhauttavimmista asioista ovat kävelytiet. Ne kun tuppaavat loppumaan odottamatta ja yllättäen.

Sata metriä keskelle puistoa ja sitten - the end.

 Tästä sitten mutapenkkaa ylös suojatielle.

Mutta aurinko paistaa, kesä on aivan nurkan takana ja pian on lukuvuosikin pulkassa. Noin neljä viikkoa ja opetustunnit on pidetty. Sitten valmistaudutaan paikallisiin ylioppilaskokeisiin. Niistä sitten joku toinen kerta.

Sairaan huono juttu

Alunperin piti kirjoittaa siitä, miten yritin hankkia kazakstanilaisen ajokortin, mutta siitä ei olisi ollut kovinkaan paljoa kerrottavaa. Lopputuloksen arvanneekin jo ilman, että sitä sanoo julki. Juu ei.

Sen sijaan voisin hieman valottaa, kuinka täkäläinen terveydenhuolto toimii. Tästä saattaa tulla vähän pidempi sepustus - mutta tässä sairaalavuoteella makoillessa on aikaa kirjoitella. Toivottavasti teilläkin on aikaa lukea. Näin se tarina alkaa:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ainakin tuuli vähän tavallista kovempaa. Asunnon ulkopuolella oleva valonheitin pitää huolen siitä, ettei kovin synkkääkään tule edes keskellä yötä. Ihan kuin kesällä Suomessa. No, terveydentilassa tapahtui käänne huonompaan ja aamulla päätin jäädä kotiin toipumaan. Elettiin torstaiaamua.

Työnantaja vaatii sairaustodistuksen heti ensimmäiseltä päivältä, joten aamun ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli a) ilmoitus työnantajalle ja työtovereille poisjäännistä ja b) ajanvaraus klinikalle. Osio A onnistui tekstiviesteillä, osio B taas vaati hieman yritteliäisyyttä, koska klinikan nettisivuilla olevaan numeroon ei tietekään vastattu. Oikea numero löytyi help-linen kautta ja ajankin sain varattua iltapäivälle. Hyvä, seuraavaksi lepoa ja odottelua. Meille tarjotaan yksityisen klinikan terveyspalvelut työnantajan puolesta ja oman arvioni mukaan ihan kattavasti, jopa vähän hammashoitoakin saa. Ja ilmaiset lääkkeet. Viime kerralla niihin en päässyt käsiksi, koska wotevö. Ensimmäisessä apteekissa ei ollut kyseisiä lääkkeitä. Toiseen apteekkiin päästyäni apteekkari totesi, että resepti on vanhentunut. Kolmessa päivässä.

Takaisin tämänviikkoiseen seikkailuun! Torstai-iltapäivä ja klinikka. Ilman odotusta suoraan lääkärille. Tämä on mainio klinikka, koska heillä on englantia puhuvia vastaanottovirkailijoita ja yksi tulikin mukanani vastaanotolle. Perustanssiliikkeet toteutettiin eli mikä on vointi ja mitkä ovat oireet. Vatsakipua ja kuumetta. Enempää yksityiskohtia en kuvaile, onhan tämä sentään perheohjelma. Kovin tyypillistä näyttää olevan, että lääkäri alkaa ensimmäiseksi puhumaan ruokavaliosta ja "mitäs sitä on tultu syötyä". Ei, ei alkoholia, ei kahvia, ei rasvaista ruokaa, ei pilaantunutta ruokaa, ei stressiä, ei tupakkaa.. Ei sentään mahdollisesta raskaudesta kysynyt. Kuumetta oli.

Käytiin kirurgin konsultaatiossa. Vatsan koskettelua ja painelua. Kipua siellä, missä en sitä tiennyt aiemmin olevankaan. Lopputuloksena oli se, että he päättivät lähettää minut jatkotutkimuksiin Tasavallan Diagnostiikkakeskukseen, kenties gastroskopiaan ja sellaisiin. Sitä ennen kuitenkin ultraäänikuvaukseen. Ehkä ne sittenkin epäili raskautta.

Tutkimusten jälkeen odottelin aulassa ja katselin kun normaali klinikka-arki pyöri ympärillä. Oli siellä sellainen lääkäri, joita näkee ambulansseissa joissain tosi-tv -sarjoissa, sellaiset huomiotaherättävät säänkestävät vaatteet päällä. Kun ihmiselle on kehittynyt sellainen terve vainoharhaisuus, niin hetken jo ajattelin, että tuohan selvästi väijyy minua. Ja niinhän se teki. Tämä ambulanssilääkäri otti paperit mukaansa ja tulkkina toiminut vastaanottoapulainen laittoi takin päälle ja sanoi, että nyt mennään.

- Aha. Minne?

- Sairaalaan.

- Selvä.

Ulkona odotti ambulanssi ja sillä sitten ajeltiin ei Diagnostiikkakeskukseen, vaan Kaupunginsairaala numero yhteen. Sisäänkirautumisen yhteydessä paikalle saapui lääkäri ja teki nopean vatsanseudun tunnustelun ja totesi, että umpilisäke, leikkaukseen. Selevä. Sisäänkirjautumisen jälkeen tulkki palasi takaisin klinikalle ja sen jälkeen oltiinkin vähän heikommalla kielitaidolla liikkeellä.

Ekaa kertaa anpulanssilla.

Lääkärin ja hoitajan johdolla siirryimme kolmanteen kerrokseen kirurgiselle vuodeosastolle, mikä nyt näyttää aika samalta kuin mikä tahansa vuodeosasto missä tahansa sairaalassa, missä on tultu käytyä - työasioissa tai muuten. Harvemmin huvikseen kuitenkaan.

Kahden hengen huone kahdella erillisellä sängyllä, näkymä rakennustyömaalle. Oma kaappi ja yöpöytä. Omat astiat ja rulla vessapaperia. Kyllä, astiat annettiin heti käteen. Mitään ei kuitenkaan saanut syödä tai juoda. Mutta ruokapalvelu toimii niin, että keittäjä kiertää osastoa kärryjen kanssa ja tuo soppaa ja teetä ja sitä lapataan niille omille astioille - jotka pitää pestä itse käytön jälkeen. Vessan lavuaarissa. Ilman saippuaa. 

A room with a view. Terrible view.

Pala Suomea maailmalla. Huomaa kosteusvaurio. Liekö tullut sängyn mukana.

Huonetoveri vaikutti varsin avuliaalta ja näytti miten kaikki toimii - kuten esimerkiksi miten vessa vedetään ja kädet kuivataan. Valitettavasti ymmärrän vain noin yhden prosentin verran toveri potilaan jutuista. Mutta toisaalta sitä juttua on niin paljon, että pakostakin jotain ymmärtää. Useimmiten väärin, mutta ymmärtää kuitenkin.

No, siinä sitten odottelin ja makoilin sängyllä. Hoitaja kävi ihmettelemässä, missä on ne toiset vaatteet. Mitkä toiset vaatteet? Tulin suoraan klinikalta. Täällä siis ei ole sairaalavaatteita, vaan ihmiset tuovat omat kopioadidasverkkarinsa mukanaan. Itse kun en juurikaan suunnitellut tulevani tänne, en myöskään pakannut mukaan toilettitarvikkeita tai edes puhelimen laturia niiden verkkareiden lisäksi. No, kalsareissa sitten.

Sitten tuotiin tippapullo. Ai että mä tykkään, kun käsivarteen pistetään piikki. Niin paljon, että tykkään ihan mennä hervottomaksikin joskus. Nyt otettiin verinäytteitä ja laitettiin suolaliuos tippumaan. Ja annettiin kertakäyttöpartaterä. Ohjeena "ajele ittes". Eli ihokarvoitus pois leikkausalueelta. No nyt on ainakin talviturkki heitetty...

Piti antaa antibioottia, mutta neula perhana putosi. Nooh, haetaan nyt kuitenkin uusi

Ennen leikkaukseen lähtöä tulee hoitaja ja pyytää rahaa. Anteeksi mitä? Ai, arvotavarat ja rahat otetaan talteen leikkauksen ajaksi. Ne saa takaisin sitten myöhemmin. Rahat lasketaan suureleisesti ja tarkasti. Sormus ja kello. Minigrip-pussiin.

 
Muutaman tunnin odottelun jälkeen tultiin hakemaan leikkaukseen. Vaatteet pois ja kääriydy tähän. Mihin? Lakanaan. Okei. Sitten pyörätuolilla läpi hiljaisen, tyhjän ja hämärän sairaalan. Kello oli noin yhdeksän illalla. Täytyypä mainita tässä vaiheessa, että en ole aikaisemmin ollut leikkauksessa - tai sairaalassa ylipäätään yön yli. Uutta ja ihmeellistä tämä kaikki.

Leikkausosastolla pyörätuoli vaihtui sänkyyn ja sillä kärrättiin sitten leikkaussaliin. Matkalla oli aikaa ihastella kattoa ja sen niin moninaisia kuvioita, joita edellisvuosisatojen vesivahingot olivat piirtäneet joskus kauniin valkoiseen pintaansa. Toivoin vain, etteivät rappaukset ropisisi leikkaushaavaan.

Makasin leikkauspöydällä kuin jeesus ristillä, jos se olisi maannut ristillä. Kädet levällään ja pää takakenossa. Päässä suihkumyssy. Joku yrittää löytää suonta käsivarresta, toinen tyrkkää paperinivaskan nenän eteen ja elehtii kynällään. Allekirjoita suostumus tähän operaatioon. Sillä kädellä, johon juuri ollaan tyrkkäämässä neulaa. Hässäkkää. Kukaan ei puhu englantia. Kunnes joku nuorempi ammattilainen sanoo: "Don't be afraid.." Juuri ne sanat, jotka haluat kuulla ennen nukutusta. Kasvojen eteen ilmestyy maski ja siitä kuuluu pihinää ja sieltä tuleva kaasu haisee oudolle.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin herään. Epämiellyttävällä tavalla. Kurkussani on putki, jota pitkin valuu sylkeä keuhkoihin enkä pysty nielemään. Hoitaja tulee paikalle ja kehoittaa rauhoittumaan. Mutta kun hengitys. Toinen henkilö saapuu paikalle ja poistaa putken. Huoh. Ilmaa. Kiitos.

Herätyksen jälkeen paluu vuodeosastolle ja omaan punkkaan. Nukahtaminen ei ole vaikeaa, hyvää yötä. Seuraavana päivänä tulee ohjeita: älä pue vaatteita päälle, älä liiku. Hetken kuluttua tulee lääkäri takaisin ja sanoo, että hei pieni sekaannus, sun pitää liikkua. Sori siitä. Ensimmäisenä toipumispäivänä saa juoda vettä, toisena jo syödä jotain pehmeää. Huoneeseen tuodaan televisio, mutta siinä ei ole antennia. Sitten se viedään pois. Viihdykettä siis on. Ei ehkä niin kuin he ajattelevat.

 The televisio. Huomaa teräväpiirtokuva ja hehkuvat värit.

Nyt on jo sunnuntai. Kaksi ja puoli vuorokautta leikkauksesta. Voisin lähteä jo kotiin. Mutta ei, voi mennä jopa viikko. Sattuu sopivasti arkipyhä alkuviikkoon, niin voipi olla, ettei ole lääkäri, joka voisi minut vapauttaa, töissä. Mikäs tässä lepäillessä, mutta 1) sairaalaruoka, 2) huonetoveri, joka on pitkästynyt ja tykkää jutella (venäjäksi), lauleskella, näyttää perhekuviaan kännykästään, kysellä kuulumisia noin kymmenen sentin päästä omasta naamastani. Erityisesti toveri potilas tykkää kuorsata kovaäänisesti koko yön. Toverilta on leikattu kysta selästä, joten autan hänelle paitaa päälle ja pois. Tämäkin operaatio saa toisinaan homoeroottisia sävytteitä, kun toverin pää painuu kohti nivusiani ja itse kiskon paitaa toverin päältä...

Jos tämä jää viimeiseksi blogimerkinnäkseni, niin minut löytää todennäköisesti paikallispoliisin hallusta syytettynä huonetoverin jonkinasteisesta pahoinpitelystä..

KALKKUNANAKKI (just in case)

Joukkoliikenne

Hei taas pitkästsä aikaa. Mitään ihmeempiä ei ole tässä viime aikoina (viikkoina, kuukausina) tapahtunut, joten ajattelin kertoa hieman busseista, paikallisliikenteestä.

Nythän on niin, että uuden asunnon ja sitä myöten osoitteen ansiosta käytän julkisia kulkuneuvoja työ- ja kotimatkoihin. Eli bussilla mennään. Ja mikäs siinä, mukavaahan se. Ja halpaa. Aika paljon liikenteessä näkee jo vähän ikääntyneempää kalustoa, kuten alla olevasta kuvasta näkee.

 Perusbussi, ei uusi, ei vanha. Perille pääsee.

Jos on oikein hyvä tuuri ja käyttää tiettyä linjaa, niin saattaa päästä jopa upouuden bussin kyytiin. Näitä ostettiin viime vuonna tietyille linjoille ja näissä on mukavasti tilaa ja hantaakeja mistä pitää kiinni. Niin, kuskeille voisi opettaa, miten kaupungissa ajetaan. Ei ole harvassa ne kerrat, jolloin kuski nilkuttaa ruuhkassa eli metrin välein toistuu kaasu-jarru-kaasu-jarru... Siinä sitten matkustajat hytkyvät bussin sisällä ja yrittävät pysyä pystyssä. Samaan ilmiöön törmäsin kyllä Helsingissäkin, ei siinä.

 Uusi bussi. Eli ei muualta käytöstä poistettu romu. Ilmastointi ja kaikki.

Mutta ette arvaakaan, kuinka onkaan sellainen tuuri juuri aamuruuhkan aikaan melkein aina. Niin, se kolmas versio näistä busseista. Linjurissa on yksi ovi, mistä kuljetaan ja se on keskellä autoa. Ovi on liukuovi, mikä sekin on jännää. Istumapaikat on seinustoilla, yksi rivi kummallakin puolella eli enimmäkseen on seisomapaikkoja. No mikäs siinä, bussimatka kestää vain sen puolisen tuntia, joten helppo rasti. Paitsi. Ruuhka. Sanon vaan, että Suomessa ei ole täyttä bussia nähtykään. Sillit suolassa, sellaista se on. Kirjaimellisesti. Kättä ei voi liikauttaa, koska se on jumissa ihmismassassa. Jalat osuu lattiaan toisinaan. Ja sitten seuraavalla pysäkillä tulee lisää matkustajia. Henkilökohtainen tila on se, mitä jää takin alle. Eli käytännössä ei mitään.

Ja aamulla päätin ottaa eväät mukaan takin taskuun; pari mandariinia ja banaani..

 Tässä bussissä on tilaa. Nyt ei ole ruuhka-aika. Huomaa liukuovi.

Juurikin tänä aamuna taas ajattelin, miksi teen tätä. Matkustan bussilla töihin? Bussilippu maksaa noin 20 eurosenttiä. Taksi maksaisi 2 euroa.

Käytännön vinkki

Paljastanpa tuon vinkin ihan kärkeen: Sitten kun muutat tännepäin maailmaa, niin älä suunnittele tekeväsi montaa asiaa samaan aikaan. Tai edes kahta. Antakaas kun kerron.

Sitä ennen kuitenkin hyvät alkaneen vuoden toivotukset! Uutta vuotta kävimme vastaanottamassa jääpuistossa (luonnollisesti), jossa oli livemusiikkia (pakkasta noin parisenkymmentä astetta) ja ilotulituksia (taivaalla ja yleisön keskellä).

Anoppi ja minionit. Anoppi etualalla.

Presidentin uudenvuodenpuhe juuri ennen puoltayötä.

Tuossa loppusyksystä tuli erinäisistä syistä tarve vaihtaa asuntoa (oma tarinansa sekin). Palkkasimme välittäjän hoitamaan hommaa marraskuun aikana ja pääsimmekin katsomaan paria asuntoa - valitettavasti molemmissa oli pahoja kosteusvaurioita. Pienen tauon jälkeen jatkoimme joulukuussa etsintää ja tässä vaiheessa oli jo pientä aikataulupainetta löytää sopiva kohde, koska ajatuksena oli muuttaa vuodenvaihteessa. Välittäjä oli ihan kivasti aktiivinen ja kävimme katsomassa useita asuntoja, joista joku oli liian pieni tai ei sopinut muihin vaatimuksiin (esim. vuokraajan oli oltava rekisteröitynyt yrittäjä). Kohteita oli kaikenkaikkiaan kahdeksan.

Lopulta löysimme suurinpiirtein kaikki kriteerit täyttävän asunnon ja vuokraajan. Sanoimme kyllä asunnolle. Saimme kopiot kaikista dokumenteista. Kysyimme pienistä korjauksista asuntoon ja olisi kuulemma onnistunut. Hienoa, irtisanotaan vuokrasopimus vanhaan asuntoon! Lähtöpäivä häämatkallekin lähestyi, joten asia oli kunnossa.

Paitsi että vuokranantaja alkoi vaatia rahaa jo joulukuulta, vaikka sovittu oli, että muutto on vuodenvaihteessa. Eihän sellainen nyt käy päinsä. Peruimme vuokrauksen, varsinkin, kun välittäjällä oli tarjota vaihtoehto; aiemmin nähty asunto olikin tarjolla, koska vuokranantaja oli junaillut yrityksen hoitamaan vuokrauksen. Selvä, sinne sitten. Ja nyt häämatkalle!

8000 kilometriä ja 50 lämpöastetta etelämpänä.

Päiväntasaajan tuolla puolen, kahdeksan tuhannen kilometrin päässä Astanasta. Pari päivää jo rannalla ja altaalla loikoiltuamme välittäjä lähettää tekstiviestin: vuokraus peruttu, koska vuokranantaja halusi rahaa jo joulukuulta - oltiin noin päivämäärällä 21.12. eli reilu viikko olisi ollut vielä ennen muuttoa. Jaa, että ei sitten ole asuntoa, mihin mennä, kun palataan matkalta?

Onneksi välittäjällä oli vielä yksi ässä hihassa. Lähetti kuvia vielä yhdestä asunnosta, paperit kunnossa ja vuokraus alkaisi vuodenvahtuessa. Viikko aikaa lähteä vanhasta asunnosta, me itse Balilla. Ei kai siinä muu auttanut, kuin sanoa joo, me otetaan se.

Aikataulu oli sen verran tiukka, että matkalta palauttuamme tiistai-iltana aloimme pakkaamaan tavaroita. Kaiken tämän muuttohässäkän keskellä piti vielä käydä rekisteröitymässä maahanmuuttoviranomaisella, koska maahantulolomakkeeseen annettiin vain yksi leima - eli viisi kalenteripäivää aikaa käydä ilmoittautumassa. Mutta koska uusivuosi, niin nyt heti.

Keskiviikkoaamupäivä menikin siinä, kun kävin virastossa kuulemassa, ettei se noin vain onnistukaan. Työnantajalta pitää saada joku leima. Mutta jos kaikki on jo lomalla? Ei. Ensi viikolla on jo myöhäistä! Ei. Onneksi sain heräteltyä työpaikalta yhden henkilön, joka sai homman hoidettua. Illalla jatkoimme pakkaamista ja lastasimme tavarat autoon, ajoimme kohteeseen, jolloin näimme ensimmäistä kertaa koko asunnon. Eipä siinä paljoa ollut valinnanvaraa - ota tai muuta kadulle. Onneksi asunto on hyväkuntoinen ja ihan ok muutenkin. 

Purettiin muuttokuorma ja jäätiin asunnolle, uuteen kotiin nukkumaan. Oli siis keskiviikkoilta. Torstaina kävin vielä siivoamassa vanhan asunnon ja lukitsin sen oven viimeistä kertaa. Eipä ollut yhtään ylimääräistä aikaa. Onneksi kääntyi näinkin hyvin tämä ruljanssi.

Kotisohvalla teetä ja 80-luvun retrokonsertti televisiosta.

Paluu alkupuolen vinkkiin: jos olet vaihtamassa asuntoa, älä lähde matkoille ennenkuin kaikki on hoidettu varmuudella loppuun.

Soihdunkantaja

Paljon on vettä virrannut Esil-joessa viimeisen vuoden aikana - ja enimmäkseen kai edes takaisin, kun korkeuseroja täällä ruohoarolla ei juurikaan ole. Viime vuonna 5.12. Suomen suurlähetystö Astanassa järjesti itsenäisyyspäivän vastaanoton, johon itsekin sain kutsun. Onneksi menin. Olin ollut vasta muutaman kuukauden täällä, mutta silti oli herkistyttävää kuulla Finlandia-hymni kuoron laulamana.

Nyt kun on poissa Suomesta sitä mielellään vähän herkistelee ja muistelee menneitä itsenäisyyspäiviä Finlandiaa kuunnellessa. Nuoren murkkuikäisenä ja teininä olin partiolaisten soihtumarssilla ja kirkossa, vähän vanhempana opiskelijana ylioppilaskunnan soihtukulkueessa sankarihaudoille. Ainakin silloin ja ainakin minulle soihtukulkue merkitsi arvonantoa Suomen itsenäisyyden puolustajille, mutta myös harrasta ja rauhallista osoitusta yhdessä tekemisestä ja yhteenkuuluvuudesta erilaisista mielipiteistä huolimatta. Eräänkin kerran kävelimme Turun ylioppilastalolta vesisateessa sankarihaudoille, liput sateesta raskaina ja soihdut hädin tuskin palaen. Kengät olivat kyllä entiset sen reissun jälkeen, mutta ainkain muisto jäi.



Tänä vuonna lähetystöt eivät sitten säästösyistä johtuen saaneetkaan järjestää juhlia - onneksi vasta tänä vuonna. Koska.

Tänään 6.12. tuli vuosi täyteen siitä, kun tapasin nykyisen vaimoni. Vuosi sitten Koskenkorvan rohkaisemana lähdin baariin jatkoille muutamien suomalaisten expatriaattien kanssa ja sieltähän se vaimokandidaattikin löytyi. Ehkä maailman epäromanttisin tapaaminen; kännissä ja läpällä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti.

6.12.2014. Lähdössä jatkoille.

9.10.2015. Kymmenen kuukautta myöhemmin.