Soihdunkantaja

Paljon on vettä virrannut Esil-joessa viimeisen vuoden aikana - ja enimmäkseen kai edes takaisin, kun korkeuseroja täällä ruohoarolla ei juurikaan ole. Viime vuonna 5.12. Suomen suurlähetystö Astanassa järjesti itsenäisyyspäivän vastaanoton, johon itsekin sain kutsun. Onneksi menin. Olin ollut vasta muutaman kuukauden täällä, mutta silti oli herkistyttävää kuulla Finlandia-hymni kuoron laulamana.

Nyt kun on poissa Suomesta sitä mielellään vähän herkistelee ja muistelee menneitä itsenäisyyspäiviä Finlandiaa kuunnellessa. Nuoren murkkuikäisenä ja teininä olin partiolaisten soihtumarssilla ja kirkossa, vähän vanhempana opiskelijana ylioppilaskunnan soihtukulkueessa sankarihaudoille. Ainakin silloin ja ainakin minulle soihtukulkue merkitsi arvonantoa Suomen itsenäisyyden puolustajille, mutta myös harrasta ja rauhallista osoitusta yhdessä tekemisestä ja yhteenkuuluvuudesta erilaisista mielipiteistä huolimatta. Eräänkin kerran kävelimme Turun ylioppilastalolta vesisateessa sankarihaudoille, liput sateesta raskaina ja soihdut hädin tuskin palaen. Kengät olivat kyllä entiset sen reissun jälkeen, mutta ainkain muisto jäi.



Tänä vuonna lähetystöt eivät sitten säästösyistä johtuen saaneetkaan järjestää juhlia - onneksi vasta tänä vuonna. Koska.

Tänään 6.12. tuli vuosi täyteen siitä, kun tapasin nykyisen vaimoni. Vuosi sitten Koskenkorvan rohkaisemana lähdin baariin jatkoille muutamien suomalaisten expatriaattien kanssa ja sieltähän se vaimokandidaattikin löytyi. Ehkä maailman epäromanttisin tapaaminen; kännissä ja läpällä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti.

6.12.2014. Lähdössä jatkoille.

9.10.2015. Kymmenen kuukautta myöhemmin.