perjantai 6. lokakuuta 2017

Syysunelmaa

Yleensä tähän aikaan vuodesta sitä alkaa kiroamaan sadetta ja harmautta - tai niin ainakin oli vielä viime vuoteen asti tapana. Tänä vuonna rännästä ja loskasta ei tarvitse juuri huolehtia, nykyinen asemapaikka alkaa näyttämään parhaimmat puolensa, juuri kun vuosi kääntyy syksyyn ja kohti talvea. Tällä viikolla tapahtui kuitenkin käänne; vuorokaudessa on enää alle 12 tuntia auringonpaistetta - vaikka onhan se hieman enemmän kuin marraskuussa Helsingissä vuonna 2014 (3 tuntia/kuukausi*).

No, totta puhuakseni ei se elämä täällä ole aina ruusuilla tanssimista, töissäkin pitää käydä. Teoriassa nykyisessä työpaikassa on vähemmän opetustunteja kuin edellisessä työpaikassa, mutta jotenkin sitä työtä tuntuu olevan enemmän. Suurimmaksi osaksi johtunee siitä, että nyt opetan kolmea eri ainetta, joista yksi aivan uusi kokemus (Ympäristöjärjestelmät ja yhteiskunta), ja kolmea eri luokka-astetta.

Noin ylipäätään opiskelijat eivät poikkea suomalaisista kollegoistaan. Samanlaisia höpöttäjiä ja viimetinkaan jättäviä täälläkin. Yksi ero kuitenkin on; ns. yläasteen ryhmät on jaettu tyttöihin ja poikiin. Ensin luulin, että oli käynyt huono tuuri, kun sain poikaryhmän ysiluokan luonnontieteisiin. Sitten sijaistin tyttöryhmää ja ajattelin: ehkä onkin parempi opettaa poikia. Kunnes oma ryhmäni räjähti käsiin. Tilanne eskaloitui niin pitkälle, että viime viikolla luokassa oli kolme opettajaa pitämässä huolta siitä, että ryhmä pysyi ojennuksessa. Tällä viikolla on jo mennyt vähän paremmin.

Mutta nämäkin ikävät kokemukset haihtuu mielestä, kun lekottelee uima-altaalla leppoisassa tuulenvireessä, veden ollessa noin 35 asteista ja tarjoilijat kärräävät ruokaa tilauksesta. Taikka kun on kansainvälinen opettajien päivä ja koulussa opiskelijat jakavat ruusuja, kahvimukeja ja kiitoksia. Taikka kun tulee torstaina (viikon viimeinen työpäivä) kotiin, jossa odottaa pannullinen pitsaa ja banaanikääretorttu. Ja banaanipannareita. Ja jäätelöä. Ja suklaata. Ja alkoholiton kylmä mallasjuoma.



Kerran vuodessa on hyvä olla opettaja.


 Kerran viikossa (ainakin) on hyvä tulla kotiin.


* Muistinvaraisesti



lauantai 19. elokuuta 2017

Uusi alku

Puolisen vuotta tässä meni, ennen kuin tuli taas jotain kirjoitettavaa. Tai, olisihan tuossa ollut paljonkin kerrottavaa aiemmin, mutta jutut olisivat alkaneet muistuttaa liikaa toisiaan - eikä pelkästään siksi, että olisin copy-pastettanut niitä.

Niin, mitäs uutta? Nooh, muutettiin Qatariin tässä äsken.

Ja eihän tämä olisi Virka Vapaalla -blogi ellei jonkinlaista analyysiä lykkäisi. Aasinsiltana voisi aloittaa rekrytointiprosessista, miten sitä tuli tänne ajauduttua. Yksityiskohtia tosin on niin paljon, että osa on jo unohtunut, joten kaikki seuraava on muistinvaraista.

Huhtikuun puolivälissä sain sähköpostia. Rekrytointifirman kautta olivat löytäneet profiilini ja haluaisivat haastatella. Mikäs siinä, sovittiin päivä ja aika skypettelyyn. Keskustelu meni mukavasti ja siitä jäi hyvä mieli ja pian sähköpostiin tulikin tarjous, jonka sitten hyväksyimme vaimon kanssa yksissä tuumin. Sitten sähköpostiin putkahtikin maahanmuuttomuodollisuuksien toimenpideohjelma. Aikaa yksi kuukausi. Seuraavassa listaan toimenpiteet kategorioittain.

Uusi passi:
Onneksi onnistui aika kivuttomasti suurlähetystön kautta, saapui hyvissä ajoin Astanaan.

Tutkintotodistukset ja muut sen sellaiset:

Alkuperäiset lähettipalvelun avulla Suomeen käännettäväksi. Osa käännöksistä Ulkoministeriöön laillistettaviksi - Apostille ei käynyt, koska vastaanottava maa ei kuulu sopimuksen piiriin. Laillistetut todistukset lähettipalvelulla Moskovaan, koska siellä on lähin suurlähetystö, joka laillistaa vastaanottavan maan puolesta. Mutta, pelkästään todistuksia ei voi lähettää noin vain. Tämä selvisi siinä vaiheessa, kun paperit olivat jo Moskovassa. Tarvitaan yliopiston kirje, että tutkinto on aito ja oikein suoritettu - kirje, joka sekin pitää laillistaa Ulkoministeriössä. Eli kaikki paperit taas lähetillä Helsinkiin leimattaviksi ja takaisin Moskovaan. Ja sitten takaisin Suomeen. Onneksi oli ystävä hädässä, joka toimi väliaikaisena postitoimistona. Kiitos S!

Lääkärintodistus:
- Yleislääkärin lausunto, ei ongelmia
- Keuhkoröntgen tuberkuloosin poissulkemiseksi, ei ongelmia
- Verikoe veriryhmän, hepatiitin, HIVn ja tuberkuloosin (taas) tutkimiseksi. Noh, arvannettekin, ettei kaikkea saanutkaan samasta paikasta. Kahdessa eri labrassa käytiin, että saatiin kaikki tehtyä. Päänvaivaa aiheutti myös se, että kaikki paperit piti toimittaa alkuperäisinä uudelle työnantajalle - ja HIV todistuksen sai vain kopiona, koska verinäyte lähetetään keskuslaboratorioon ja sieltä tulee valokopio - toki asiaankuuluvalla leimalla höystettynä. No, kai se läpi meni.
- Kaikki liput ja laput vielä kääntäjän kautta ja avot, homma hoidettu. Eikä mennyt kuin pari viikkoa.

Passikuvat:
Tarvittiin kymmenen passikuvaa molemmilta. Koko ja värivaatimukset epästandardit, joten valokuvaamo joutui tietotekniikka käyttäen vaihtamaan taustan värin harmaasta siniseksi. Itse sitten leikkasin kuvat oikean kokoisiksi.

Rikosrekisteriote:
*Huoh*
Astanasta:
Vaimon kanssa menimme poliisiasemalle kyselemään, saisiko sellaisen todistuksen. Ei ole se henkilö paikalla, tulkaa myöhemmin. Myöhemmin: henkilö on jo matkalla. Odotimme siis. Henkilö saapuu ja toteaa:"Ei kuulu mulle". Olemme väärällä poliisiasemalla. Löydämme toisen. Sielläkään ei ole tietoa, mutta kulman takana on paikallinen maistraatti. Menen sinne (ilman vaimoa). Käyttäen Googlen kääntäjää yritän selvittää asiaa, tuloksetta. Asiakaspalvelija vetää mukanaan ympäri toimistoa ja yrittää löytää jonkun, joka puhuisi englantia. Ei ole tänään töissä. Mutta sain kuitenkin asian hoidettua. Reilun viikon päästä paperi oli valmis, joten eiku kääntäjälle taas.

Suomesta:
Soitin palvelunumeroon, josta iloisesti todettiin, että kyllä! Postitamme myös ulkomaille! Odotan neljä viikkoa, koska posti. Kulkee. Hitaasti. Soitan uudestaan ja kysyn otteen perään. On se lähtenyt. Käymme Astanassa postikonttorilla kyselemässä - toivotonta, kuten joku olisi jo sanonutkin. Tilaan uuden otteen aiemmin mainitsemaani väliaikaiseen postitoimistoon (Kiitos S!). Ei kuulu. Tilaan toistamiseen. Ei kuulu. Tilaan kolmannen kerran. Ei kuulu. Soitan palvelunumeroon: ei ole asiakaspalvelupistettä, mistä otteen voisi noutaa, mutta jos sopii jonkun virkailijan kanssa, niin poikkeustapauksessa voi käydä hakemassa. Hämeenlinnasta.

Mutta! Lo and behold! Yhtäkkiä postissa saapui kaksi otetta. Ongelma: ote tilataan luonnollisesti omalla nimellä. Se nimi tulee osoitetietoihin. Posteljooni oli kieltäytynyt laittamasta kirjettä luukkuun, koska osoitteessa ei heidän tietojen mukaan asunut ketään minunnimistä henkilöä.. Voi herramunjee. Noh. ote kuitenkin oli nyt olemassa. Oli kesäkuun 20. päivä. Mikäs siinä sitten, ote lähti Ulkoministeriöön leimattavaksi ja sieltä taas Moskovaan.

Tähän asti lähettipalvelu oli toiminut hyvin; kaikkea tätä koordinoin siis pääosin Astanasta nettisivujen kautta. Viimeinen vaihe, rikosrekisteriotteen palauttaminen Moskovasta ei ollutkaan enää niin helppo. Yksityishenkilönä en enää voinutkaan tilata lähetystä ulkomailta Suomeen. Siinä sitten mietittiin, mitä tehdä. Vaihtoehtoja ei ollut monta; joku käy hakemassa otteen henkilökohtaisesti tai sitten on löydettävä joku kuriiripalvelu, joka voisi sen Suomeen toimittaa. Loppujen lopuksi ongelma ratkesi, mutta yksityiskohtia en voi kertoa - eivät ehkä kestäisi päivänvaloa.. Ihan aiheesta poiketen, olenpahan nyt perustanut yrityksen, toiminimi xxx Nieminen.


Eli tässä vaiheessa paperirumba oli läpikäyty. Sähköpostiin ilmaantui lentoliput ja viisumit. Onneksi viisumia ei tarvinnut hakea mistään, vaan tulostettu A4 täynnä arabiankielistä tekstiä oli riittävä.

Tai niinhän minä luulin.

Lento koostui kahdesta osasta; ensin lennettäisiin Astanasta Bakuun ja sen jälkeen Bakusta Dohaan. Onneksi matkalaukku tsekattiin suoraan lopulliseen määränpäähän, koska olisin tarvinnut viisumin Azerbaidzaniin. Mutta lentolippua ei annettu toiselle legille.

Bakun lentokenttä, transfer-tiski. Kello noin puoliyö. Minne menossa? Dohaan? Se, joka hoitaa tämän lennon ei ole vielä täällä, tule kahden tunnin päästä uudestaan. Kahden tunnin päästä; ei vieläkään, tule 40 minuutin kuluttua. Kolmas kerta; ei ole vielä täällä, tule 20 minuutin kuluttua. No, jäin siihen tiskille odottamaan.

Kaveri saapuu vihdoin. Ensin ei meinaa löytää matkalaukkua. Löytyy kuitenkin. Entä viisumi? Tässä on tämä tulostettu A4.
"Anteeksi mitä? Tämäkö on viisumi? Mitä tässä lukee? Se on arabiaksi, en osaa lukea sitä."
Se on työviisumi ja tämän kanssa menen maahantulovirkailijalle Dohassa.
"Mutta tässä pitäisi lukea työviisumi, miisä se lukee?" En tiedä, missä. Se on arabiaksi.
Virkailija soittaa jonnekin ja selvittää asiaa joitain minuutteja ja lopulta toteaa, että mene lähtöportille, saat lentolipun sieltä.

Menen portille. Aikaa ja tilaa säästääkseni totean, että sama keskustelu käytiin tämän toisen virkailijan kanssa. Lopulta saan kuitenkin lentolipun. Odotan, kunnes pääsen koneeseen. Istahdan. Laitan vyön kiinni. Boarding completed.
"Anteeksi, Mr Nieminen? Minun pitää nähdä teidän viisuminne."

Kolmas kerta sama laulu. Epätoivoa. Mutta loppujen lopuksi olen matkalla. Ja siitä päätellen, että kirjoitan tätä, pääsin myös perille. Ja nyt ollaan täällä.













lauantai 4. helmikuuta 2017

Alkuvuoden juorut

Tässä jo vähän aikaa on odoteltu erään tarinan päätöstä ja tällä viikolla se sitten tapahtui. Onnettomien ja onnellisten sattumien summa oli noin 20 euroa miinuksella. Mistä on kyse? Lomamatkasta.

Suunnittelimme joululomaksi rentouttavaa rantalomaa Sri Lankassa. Otimme matkapaketin paikalliselta matkatoimistolta, jota olemme käyttäneet aiemminkin. Jäimme odottamaan lähtöpäivää. Kun se vihdoin koitti, otimme kapsäkkimme ja lähdimme lentokentälle.

Astanan lentokentällä ne infotaulut, jotka kertovat lähtevät ja saapuvat lennot, ovat kolmella eri kielellä. Kestää siis hetken, ennenkuin mitään teksitä tulee latinalaisin kirjaimin. Katselin lähtevien tietoja; meidän lento on listalla. Hyvä. Sen perässä on jotain tekstiä vihreällä. Huono. Ajallaan olevat lennot ovat keltaisella, myöhässä punaisella. Mitä vihreä tarkoittaa? Peruttu. Lähtöselvitystiskillä ei ollut ketään. Mielenkiintoista.

Matkapakettiin kuuluneet lennot olivat halpayhtiöltä ja välilaskulla Emiraattien Sharjahissa. Siellä oli kuulemma ollut sumua eikä kone ollut päässyt matkaan Astanaan. Peruivat sitten koko lennon. Soittelimme matkatoimistoon ja lentoyhtiöön. Kukaan ei tiennyt mitään. Lähtöajan jälkeen kentälle saapui lentoyhtiön edustaja, joka ilmoitti, että lento on peruttu. Tässä vaiheessa emme olleet enää niin yllättyneitä, että näin oli käynyt. Oli meinaan ollut selvillä jo pari tuntia. Edustaja kertoi myös, että mitään korvauksia on turha hakea eikä korvaavaa lentoa järjestetä. Matkatoimistosta taas kerrottiin, että toinen yhtiö lentää meidät kohteeseen, odotelkaa kentällä. Eipä tullut toistakaan konetta. Takaisin kotiin siis.

Tänne ois pitänyt päästä. Mutku sumua hiekka-aavikolla...


Illalla oli vielä pieni toive siitä, että jokin lento järjestyisi. Seuraavana aamuna soitto matkatoimistoon ja lupaus ratkaisusta tähän ongelmaan. Päivän mittaan selvisi, ettei mitään lentoa koskaan tulisi. Vaadimme matkatoimistoa ilmoittamaan hotellille, että emme ole tulossa vielä - jos vaikka saisimme rahat takaisin menetetyistä öistä.

Illalla soitto lentoyhtiön pääkonttoriin Sharjahiin. Puhelinpalvelun ystävällinen henkilö korjasi tiedon, että lennoista kyllä saa rahat takaisin, antakaa vain tietonne, niin maksamme rahat. Ai, matkatoimiston kautta? No siinä tapauksessa matkatoimiston on esitettävä vaatimus.

Seuraavana aamuna soitto matkatoimistoon: perumme koko matkan ja vaadimme rahamme takaisin. Vastaus: ok, tuokaa reklamaatiokirje, niin hoidamme asian.

Reklamaation jälkeen rahat lentolipuista saatiin käteisellä - oli aikamoinen nippu pikkuseteleitä, jotka kärrättiin pankkiin. Onneksi täällä ei ole palvelumaksuja pankissa! Entä hotelli? Ei kuulemma suostu palauttamaan rahoja. Matkatoimisto kehoitti kirjelmöimään heille, jotta he voivat sitten vaatia rahoja oikeudessa. Mielenkiintoista; mutta niin tehtiin.

Aikaa kuluu. Mitään ei tapahdu. Vaimo lukee netistä kuvauksia vastaavista tapauksista. Juristin avulla kuulemma on saatu jopa korvauksia henkisestä kärsimyksestä. Mitäpä siinä sitten muuta kuin juristin puheille. Juristi valmistelee reklamaation ja uhkaa käräjillä, jos vastausta ei anneta. Noin mikrosekunti sen jälkeen kun juristi on ottanut yhteyttä matkatoimistoon, vaimo saa soiton. Ovat matkatoimistossa valmiit maksamaan täysimääräisesti rahamme takaisin peruuntuneesta matkasta (huomioiden jo maksettu palautus lennoista). Vaimo menee seuraavana päivän hakemaan rahat - jälleen käteisellä.

Summa summarum: matka peruuntui, rahat sai takaisin miinus juristin palkkio 15 euroa (!!) ja pari taksimatkaa (á 2 euroa). Ensi kerralla omatoimimatka.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Päivä eläintarhassa

Tänä sunnuntaina nautittiin rauhallisesta sunnuntaipäivällisestä anoppilassa. Kylään saapui myös sukulaisia kaukaa lännestä, pikkukaupungista läntisessä Kazakstanissa. Mieluummin tietty viettäisin sunnuntain omalla sohvalla, etenkin, jos edellinen ilta olisi mennyt drinkkibaarissa. No, mentävä kuitenkin oli.


Cocktailbaarin drinkkilistan puolikas. "Kaljaa ne kuitenkin vaan juo". Pikanttina yksityiskohtana daamin drinkissä ollut limenviipale lieni ollut käytössä jo pari viikkoa.


Tunnelma ruokapöydässä oli hyvinkin perinteinen, ensin vähän kyräiltiin ja sitten vaihdettiin pari sanaa. Pääasiassa jutustelu tapahtui paikallisten kesken, itse kuuntelin sujuvasti kasakin ja venäjän sekoitusta. Onneksi nyt jo tunnistaa joitain sanoja sieltä täältä - ettei ihan ummikkona kuitenkaan. Oman tulkintani mukaan keskustelussa käsiteltiin muun muassa keskustelijoiden terveydentilat ja suklaakonvehdin historiaa ja valmistustekniikkaa Neuvostoliiton ajoilta nykypäivään. Tuosta keskustelusta olisi varmasti syntynyt huippuproosaa; lukiossa tein esitelmän sosialistisesta realismista. Kunhan sanon.

 Taas syödään. Votkapullo häveliäästi etiketti poispäin käännettynä.


Ruokailun jälkeen vieraat toivoivat valokuvaa. Asetuttiin siinä sitten kaikki pöydän ympärille ja vaimon sisko otti potretin. Vasta jälkikäteen kuulin, että näille vieraille olin ensimmäinen ulkomaalainen, jonka he olivat koskaan nähneet. Koskaan. Vuonna 2016. Keski-ikäiset ihmiset.

Oon niin kuplassa elänyt.

Kotimatkalla vaimo vielä kertoi, että nämä sukulaiset eivät olleet häissämme viime vuonna. Olivat kuitenkin häävideon nähneet. Joku ketku sukulaispoika oli vitsinä sanonut, että videollakin näkyvä muusikkoryhmä Kilimanjaro oli minulle sukua. Eli nyt myös heille sukua. Olivat sitä sitten joukolla ihmetelleet.


Muusikkoryhmä Kilimanjaro ja sulhanen. Eivät sukua toisilleen.







sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Ruokablogi

Tällä kertaa keskitymme pääasiassa ruokaan. Ja ennenkaikkea sen syömiseen. Viimeisen kahdeksan päivän aikana on tullut torjuttua kaamosväsymystä enimmäkseen syömällä - ja paljon. Mutta onhan nyt juhlaputkikin alkanut!

Viikko sitten perjantaina lähdettiin vaimon kanssa almatylaisen viinitilan beaujolais nouveau -maistelutilaisuuteen. Radisson-hotellin bankettiosastolle oli katettu alkunaposteltavat ja viinitynnyrit toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Paikallinen bändi soitti paikallista musikkia ja viiniä maisteltiin pikkurilli tanassa. Alkujäykistelyn jälkeen päästiin pöytiin istumaan ja nauttimaan buffet-illallisesta ja jatkuvasti täyttyvistä viinilaseista, lavalla soitti ehkä joku kuuluisampi bändi, olivat ainakin kovin hipsterinoloisia ja soittivat kovin hipsterimäistä musiikkia. Ai miten niin hipsterimäistä, mitäs se sitten on? Noh, bändin pojilla oli mustat pillifarkut ja t-paidat, rehottava kokoparta ja sosiologiopiskelijasilmälasit. Ja musiikki nyt oli sellaista vähän venyvää bum-tsih -poppia. Että sillälailla määrittelen hipsterin. Jos olisitte olleet siellä, tietäisitte kyllä.


"Herra on hyvä ja auttaa itseään.", "Kiitos, älä ole moksiskaan, jos niin teen."

Valkoviini, joka maistui hiivaisalta simalta. Jengi kiskoi tätäkin kiitettävästi.

 Buffetruoka. Tule nälkäisenä, grillin kautta kotiin.

 "Onks kaikilla kivaaa?! Käsi ylös jos tykkäät viinistäää!"


Tämä kuluva viikonloppu alkoi hieman paremmissa ruokailumerkeissä. Vienosta pyynnöstäni vaimo teki bolognesepitsaa perjantai-illaksi. Oli meinaan aiemmin sattumalta käynyt ilmi, että se tekee älyttömän hyvää taikinaa, joka sopii pitsapohjaksi. Ja kyllä, hyvää oli - edes olutta ei kaivannut kyytipojaksi.

Pellillinen pitsaa, minulle? Voi kiitos! *17 minuuttia myöhemmin* Saisinko vielä pari palaa?

Lauantai olikin sitten varsinainen mättöpäivä. Ensin alkuillasta vietettiin kiitospäivää ulkkariporukalla. Tarjolla oli perinteiset kalkkuna, muussi ja muut härpäkkeet ameriikanmalliin. Jälkiruoaksi omenahyvettä jäätelöllä ja suklaakakkua viskikostutuksella.


Herkkuu-va on siinä monenlaista, moo-nen-lais-ta.

Neljän tunnin syöpöttelyn jälkeen olikin aika siirtyä toisiin juhliin, tupareihin. Tällä kertaa kyseessä oli perinteinen kasakki-illanistujainen. Ja tiedättehän sen, ruokaa oli pöytä notkollaan. Tässä vaiheessa vatsa alkoi jo hieman protestoida, ettei sinne enää mahtuisi. No, votkalla sekin hiljeni. En minä muuten, mutta tapoihin kuuluu ja olisi epäkohteliasta kieltäytyä maljankohottamiselta.Tarjolla oli luonnollisesti perinneruoka beshbarmak eli lihavati perunoilla ja (keitetyillä) taikinalevyillä (vähän niinkuin lasagnessa). Pöydässä oli toki muutakin, lihaleikkeleitä, salaatteja, kalaa, hedelmiä ja sen semmoista. Jälkiruoaksi tarjottiin kakkuvalikoimaa, konvehteja, suklaata... Käytännössä siis Stockan herkkuosasto pienoiskoossa. Täällä tapoihin kuuluu, että ruokailun yhteydessä pidetään maljapuheita, isäntä toimiii seremoniamestarina ja puhujat on vuorossa ikä- tai tärkeysjärjestyksessä. Helpottaa huomattavasti ruoan tunkemista naamaan, kun voi välillä pysähtyä kuuntelemaan kasakinkielisiä puheenvuoroja.

  Tässä kuvassa pöytä pääruoan ja jälkiruoan välissä. Nyt jopa näkee pöytäliinan kaikkien vatien ja kulhojen alta.

Riehakas illanistujainen päättyikin sitten pantomiimileikkiin, miehet vastaan naiset. Vähän oli haastetta arvata ja etenkin esittää satunnaisia venäjän- ja kasakinkielisiä sanoja. Mutta ennenkaikkea hauskaa leikkiähän se oli (me voitettiin).


Tänään sunnuntaina alkaakin sitten Herbalife-dieetti. Ostimme kotiin pari eri tuotetta kokeiluun; proteiinipatukoita ja suklaapirtelöjauhetta. Miinus viisi kiloa, täältä tullaan!

Ja jouluun on enää neljä viikkoa.







sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Vain muutto on pysyvää

Kuten tuli viimeksi luvattua, tällä kertaa aiheena on asuminen. Se kun tuntuu olevan se kaikkein haastavin elementti täälläolossa. Tällä hetkellä asumme jo neljännessä asunnossa vuoden sisään. Tässä lyhyt kertaus tapahtumista tähän mennessä:

Asunto numero 1: Sijainniltaan hankala, kävellen lähimpään markettiin noin 20 minuuttia tai autolla saman verran. Vuokranantaja oli myymässä asuntoa ja valehteli siitä. Viimeinen pisara oli asuntoon murtautuminen.  (Muutto joulukuun loppu 2015)

Asunto numero 2: Vaiheikkaan etsintä- ja muuttorumban jälkeen saimme asunnon, mutta vuokrasopimus oli vain puoleksi vuodeksi. Lisäksi asuntoon kuului melua kellarista ja naapurista, vessa haisi viemärille ja ties mille. (Muutto kesäkuun loppu 2016)

Asunto numero 3: Parin kuukauden asumisen jälkeen vuokranantaja ilmoittaa myyvänsä asunnon. Samana päivänä palkkaamme vuokravälittäjän etsimään meille uuden asunnon. Sellainen löytyykin muutaman hukkakäynnin jälkeen. Lisästressiä muuttoon antoi lähtöosoitteen hissien hajoaminen muuttoa edeltävänä päivänä. Onneksi saivat korjattua - asunto oli 14. kerroksessa.. (Muutto lokakuu 2016)

Asunto numero 4: Parin päivän päästä alkaa marraskuu eikä vuokrasopimusta vielä ole. Olemme asuneet pari viikkoa uudessa osoitteessa omalla vuokrasopimuksella, mutta kuun alusta työnantajan pitäisi ottaa vuokra kontolleen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että työnantajalla on henkilöstöosastolla parikin juristia töissä - noin 180 henkilölle. Ottaen vielä huomioon, että työpaikka on koulu. Mutta eipä saanut juristi vuokrasopimusta kirjoitettua kahdessa viikossa - ei, vaikka lupasi sen viikossa ja sen jälkeen seuraavaksi viikoksi. No, katsellaan. (Muutto ???)

Kuva kadulta uuden asunnon edustalta. Paljon harmaata jalkakäytävää, mutta onneksi on riemukaari!
Kuva toiseen suuntaan asunnosta. Lumi tuli jo, seuraavan kerran vihertää toukokuussa.

Viihdekeskus.



Ei niin Pohjoismaista designia tää sisustus.

Jopa hissi on aika posh.


Mutta on sitä jotain positiivistakin sattunut. Tai no, koputetaan puuta. Mutta kerronpa kuitenkin, vaikka huonoa onnea manaakin. Tehtävälistalla lauantaiksi oli auton huoltoa: tankki täyteen, pesu ja öljynvaihto. Jo yksikin tehtävä useimmiten aiheuttaa tuskanhikeä ja säätämistä - miten mahtaa käydä kokonaisen listan osalta?

Eipä mitään, sukkana sisään. Vaikka lauantai onkin ruuhkapäivä tällaisille huoltotöille, odottaa ei tarvinnut juurikaan. Mentiin pesupaikalle, jossa myös muut huoltotyöt tehdään. Nimi pesulistaan ja odottamaan. Mites öljynvaihto, onnistuisiko tänään? Jaa onnistuu ja teillä on öljyt ja suodattimet tähän malliin? Hienoa! Vähän oli aikaa odotella, joten käytiin naapurissa tankkaamassa bensaa. Tultiin takaisin ja suoraan pesupaikalle. Pesun jälkeen suoraan öljynvaihtoon - jaa, mutta oisko teillä tota toista öljyä, sopisi paremmin pakkaskeliin? Ai on? Hienoa!

Pesty, öljytty ja tankattu auto taas tien päällä. Kyllä kelpaa, eikä paljoa maksanut: 30 litraa ysivitosta kymmenisen euroa, auton käsinpesu seitsemän euroa, öljynvaihto töineen, öljyineen (merkkiöljy) ja suodattimineen 50 euroa.

Että jos kämppä lähtee taas alta, onpahan puhdas auto..



lauantai 1. lokakuuta 2016

Kuin tulppa Töölöstä

Vallanhan tässä nyt villiintyy kirjoittamaan. Kaikkea tapahtuu. Asioita tapahtuu. No, aloitetaan.

Ensi kesänä Astanassa on maailmannäyttely Expo2017. Näyttelyaluetta on rakennettu huolella jo vuosia ja nyt se alkaa jo hiljalleen hahmottua. Samalla on alkanut infran rakentaminen - vesi, viemäri, sähkö ja kukaties mitä. Tähän väliin voisinkin mainita, että koulu, jossa työskentelen, sijaitsee näyttelyalueen lähellä. Itse asiassa matkalla kouluun ohittaa alueen mennen tullen. Ja miten nämä kaksi näennäisesti irrallista asiaa sitten kohtaavat? Antakaas kun kerron.

Nyt kun sitä infraa tehdään, niin täytyyhän se valtakatu katkaista. Kun kerran kaivetaan maata ja silleen. No tämä valtakatuhan on tietenkin se, jota pitkin koululle pääsee. Tai olisi päässyt. Onneksi katu avattiin liikenteelle parin viikon päästä ja tuonakin aikana oli kiertotie kyllä olemassa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Se poikkikatu, joka vie valtakadulta koulun portille oli myös poikki. Ja on edelleen. Mutta bussit kulkevat valtakatua. Mutta poikkikatu on poikki. Mutta pysäkille pitäisi päästä. Mutta se katu on poikki...

(välisoitto) Oli synkkä ja sateinen perjantai. Koko päivän taivaalta oli vihmonut vettä. Eteläsiperialainen ruohoaro muuttui pikkuhiljaa kivikovasta tantereesta mutavelliksi - sellaiseksi sekoitukseksi loimaalaista savea ja länsirannikkolaista merenmutaa. Sellaiseksi löysäksi koiranp**kaksi, joka tarttuu kenkiin ja lahkeisiin. Liukumiina. (soitto loppuu)

Kello lähenee viittä, on kotiinlähdön aika. Kahdestakaan taksipalvelusta ei irtoa autoa tähän hätään. Sataa. Pakko mennä bussilla kotiin. Käsi pusertuu nyrkkiin taskunpohjalla. Silmäkulma kostuu katkerasta kyyneleestä. Mentävä on.


   Täällä mä oon! Näättekste? Mä vilkutan!

Mitä kuvasta ei näe: oja. Oja, jonka yli on vedetty pätkä betonipylvästä "sillaksi".

Mutta ei se elämä täällä ole pelkkää mutapainia. Tämäkin perjantai oli aatto Opettajien päivälle. Sellaiselle juhlapäivälle. Ja niitä täällä riittää, lienee Neuvostoaikojen perua. Äkkiä laskettuna noin neljäkymmentä juhlapäivää eri ammateille kuten opettajat, ydinvoimatyöntekijät, statistikot ja syyttäjät. Hyvää syyttäjänpäivää 6.12. kaikille! Omalle syntymäpäivälleni osuu pelastushenkilöstön juhalpäivä. Kuinka sopivaa.

 Ootko listalla?

Tämä jokseenkin ekstensiivinen juhlapäiväily tuo väistämättä historian tunnit ja antiikin Rooman mieleen. Leipää ja sirkushuveja. Muuta ei sitten ollutkaan.


Seuraavalla kerralla kirjoittanen asumisesta ja asettumisesta ja niiden vaikeudesta. Vaikka toisaalta, mistäs sen tietää. Jokainen päivä on uusi seikkailu.