lauantai 30. joulukuuta 2017

Huomioita kansainvälisestä elämästä

Hyvää Uutta Vuotta Astanasta, Kazakstanista (taas)!

Kuten vuodenvaihteeseen niin usein kuuluu menneen vuoden muistelu ja kohokohtien kertaus, tämäkään blogi ei tee poikkeusta. Tässä siis parhaat palat: Muutimme edestakaisin, haimme viisumeja sieltä sun täältä. Noin, saatiin sekin pois päiväjärjestyksestä.

Mutta menneen vuoden ja aiempienkin perusteella yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen; kun muutat eri maiden välillä ja olet asunut jo useamman vuoden ulkomailla, sinulla ei ole omaa kotia. Enkä nyt puhu syntymäkodista tai vanhempien kodista vaan ihka omasta aikuisen kodista.

Ensimmäistä kertaa ulkomaille muuttaessani irtisanoin vuokra-asuntoni siten, että lähtöaamuna vein avaimet pois ja jatkoin matkaa lentokentälle. Seuraava majapaikka oli työnantajan tarjoama eikä se oikein kodilta tuntunutkaan - vuodeksihan sitä vain tultiin. Noh, kolme ja puoli vuotta sekä viittä asuntoa myöhemmin sitä kotia ei vieläkään ole.

Tässä välissä KELAltakin tuli sähköposti, että en enää kuulu sosiaaliturvan piiriin. Niin että turha on Suomeen tulla sairastamaan.

Tämä kodittomuus korostuu juuri loma-aikaan. Suomeen tullessa sitä on tuttujen nurkissa tai maksullisissa majoituksissa kuten hotellit tai AirBnB. Ja etenkin, jos on työpaikka vaihtumassa loman toisella puolen, silloin etenkään ei ole edes asuntoa, jossa säilyttää tavaroitaan. Sitä on sitten työpaikkojen välissä teknisesti koditon ja työtön. Onnellinen saa olla, että työ ja asunto odottaa muutaman viikon päässä (joo joo, opettajien lomat).

Ja mitenkään ylläolevaan liittymättä: Joululoman aluksi kävin kuvaamassa erään kapakan valomainoksen, jonka ajattelin jotenkin sopivan tämän blogin teemaan:


Ja ei, en ole sortunut ryyppäämään, kunhan vain kävelin ohi. Siinä kuvaa ottaessa kapakan ulkopuolella tupakalla oleva kolmikko pyysi päästä kuvaan. No toki, otin kärykolmikosta kuvan ja lähetin sen heille. Näin joviaaleja sitä ollaan Kalliossa. Ja näin lähelle paheita ajauduin. Sivuosumia.





perjantai 1. joulukuuta 2017

Menolippu

Jo vuosia sitten tuli todettua, että mun ei kannata varata matkoja ja etenkään lentoja kovinkaan hyvissä ajoin. Aina tulee jotain, kuten flunssaa tai suunnitelmat muuten muuttuu - kuten aikanaan ensimmäisellä Las Vegasin matkalla. Liput ja hotelli oli varattuna hyvissä ajoin, mutta niin vaan siitepölyflunssa iski päälle. Siellä sitten ilman ääntä ja pienessä kuumeessa kiertelin kasinot ja kapakat. Musikaaliakin kävin katsomassa; Mamma Mia ja kaikki laulaa mukana - paitsi se yksi tyypillinen suomalainen.. Mutku flunssa.. Ruokaa sai sormella osoittamalla (perhanan kielitaidottomat turistit).

No oli mulla pointtikin. Qatarista kun lentää melkein minne vaan vähänkään hyvämaineisilla lentoyhtiöillä, niin lippujen hinnat kiipii nopeasti ja korkealle, mitä lähemmäksi lomasesonki lähenee. No, joululomaa varten varattiin liput Astanaan "jo" kuukausi sitten. Mutta sitten viikko pari siitä suunnitelmat muuttuivat ja peruttiin nämä liput ja otettiin uudet Suomeen. Nämä liput peruttiin muutama päivä sitten ja odoteltiin ja pähkäiltiin, mihinkäs sitten ja koska. No tänään sitten ostin vaimolle liput kotiin Astanaan - huomiseksi. Oma lippu vielä ostamatta, saas nähdä minne sitä nyt sitten lähtis - kaksi viikkoa aikaa päättää..

Ja ei, ei ole tullut eroa. Antakaas kun kerron.

Muutama viikko sitten päätettiin, että me halutaan takaisin Kazakstaniin. Lopetetaan työt täällä ja mennään takaisin. Onneksi oli vielä koeaika päällä, joten irtisanomisaika oli vain kaksi viikkoa. Lupasin kuitenkin jäädä lukukauden loppuun ja samalla sai työnantaja aikaa korvaajan rekrytointiin. Nyt odottaa uusvanha työ Almatyssa - eri kaupunki ja koulu, mutta sama työnantaja kuin aiemminkin.

Toki nyt sitten on edessä taas viisumin hakeminen. Haluatteko kuulla lisää? Lukekaa alla oleva tai hypätkää suoraan valokuviin alla.

Ajatus oli, että me molemmat mennään Suomeen yhdessä, haetaan mulle se viisumi ja palataan Kazakstaniin yhdessä. Mutta. Vaimon Schengen-viisumi umpeutuu perjantaina joulukuun 22. päivä. Suomessa oltaisiin lauantaina 16. päivä. Olisihan siinä tuleva viikko aikaa hoitaa viisumi ja suurlähetystön mukaan käsittelyaika on viisi päivää eli valmista olisi 22. päivä. Paitsi että suurlähetystö on kiinni ma-ke juuri sillä viikolla.

Ai miksei haeta uutta viisumia vaimolle jo täällä Dohassa? Yritettiin jo. Ei saatu. Pitäisi hakea turistiviisumia ja siihen tarvitsisi taas pinon asiakirjoja ja käsittelyaika ei riitä - pitää lähteä ennen kuin tulisi valmista. No, päätettiin, että vaimo lähtee kotiin jo nyt ja hakee uutta viisumia siellä ja ehkä sitten vietetään joulu Suomessa. Niin, ja mun työviisumillahan ei sitten pääse maahan kuin vasta tammikuussa..

Ja arvatkaa mitä.. Tulipa taas lähetettyä tutkintotodistus kuriirilla Suomeen maistraattiin - tällä kertaa Apostille-todistusta varten.

Vinkki asiaa harkitseville: älkää muuttako ulkomaille. Ei ainakaan EU:n ulkopuolelle. Ja älkää rakastuko EU/ETA alueen ulkopuolelta tuleviin.

Ja sitten loppukevennykseen: kuvia!


Nykyisen työpaikan perehdyttämistilaisuudessa elokuussa tuli lätkäistyä nimitarralappu lompakon kylkeen. Saas nähdä kumpi kestää pidempään: työpaikka vai tarra..



Taidetta koulun käytävillä. Diptyykki: "Liemestä liuokseen". Akryyli betonilla. Vuosi: tuntematon. Taiteilija: tuntematon.
 Asuinkompleksi on rajattu muurilla. Tien päässä liikennemerkki "pysähtyminen kielletty". 



lauantai 28. lokakuuta 2017

Hedonistinen välisoitto

Kuten lienee ymmärrettävää, nykyisessä asemapaikassani ei sillä viinanpirulla läträillä. Eikä possulla mässäillä. Siitäkin huolimatta näitä paheita on päässyt jo harjoittamaan, mutta hintansa synneilläkin.

Ensikosketus kiellettyihin hedelmiin tuli pari viikkoa sitten, kun nautimme vaimon kanssa ravintolaillallista pitkästä aikaa. Paikka valikoitui Tripadvisorin mukaan ja pienoinen pettymyshän se oli; pöytä keittiönoven vierestä eikä interiööri muutenkaan ollut kummoisempi. No, tämähän nyt ei ollut se pääasia, vaan viina. Lasillinen giniä tonikilla maksoi saman verran kuin Helsingissä huippuravintoloissa. Mutta kaipa se eksotiikka maksaakin - olkoonkin sitten Helsinki tai gini.

Sinällään ravintolahinnat täällä eivät pääse harmittamaan, kun harvemmin käy. Siitä huolimatta koko syksyn on mielessä kaihertanut tieto, että kyllä täältä alkokin löytyy.. Yksi. Koko valtakunnassa. Ja sinne pitää hankkia jäsenkortti, joka maksaa sellaiset 40 euroa vuosi. Ja hakemuksessa pitää ilmoittaa hakijan uskonto. Mutta saapahan sitten ostella virkisteitä - aina ostolimiittiin saakka, joka on suhteellinen kuukausipalkkaan nähden. Toki tämä limiitti on aika antelias enkä usko, että monikaan pystyy koko pottia juomaan kuukaudessa.

Eilen perjantaina oli sitten ensivierailun paikka. Onneksi jäsenkortin sai odottaessa ja ostoksille pääsi samantien. Kaupan ovella odotti vartija, joka tarkisti (kuvallisen) jäsenkortin ja päästi kauppaan sisälle. Ja voi! Kuinka nostalginen tuulahdus 90-luvulta! Paikka oli kuin pienimuotoinen ruotsinlaivan tax free. Tosin hintoihin sisältyy sadan prosentin alkoholivero (kuulopuheiden perusteella). Ja olihan siellä pieni ruokakulmauskin: Possupuoti, josta löytyy makkaraa ja sen semmoista. Ja arvatkaas; perjantai-iltana syötiinkin sitten uunimakkaraa ja perunamuusia. Ja yömyssy jälkiruoaksi. Oi onnea.

Kuvia tähän en nyt arvannut liittää, en niitä kaupasta ottanutkaan ja ruoat tuli jo syötyä..

perjantai 6. lokakuuta 2017

Syysunelmaa

Yleensä tähän aikaan vuodesta sitä alkaa kiroamaan sadetta ja harmautta - tai niin ainakin oli vielä viime vuoteen asti tapana. Tänä vuonna rännästä ja loskasta ei tarvitse juuri huolehtia, nykyinen asemapaikka alkaa näyttämään parhaimmat puolensa, juuri kun vuosi kääntyy syksyyn ja kohti talvea. Tällä viikolla tapahtui kuitenkin käänne; vuorokaudessa on enää alle 12 tuntia auringonpaistetta - vaikka onhan se hieman enemmän kuin marraskuussa Helsingissä vuonna 2014 (3 tuntia/kuukausi*).

No, totta puhuakseni ei se elämä täällä ole aina ruusuilla tanssimista, töissäkin pitää käydä. Teoriassa nykyisessä työpaikassa on vähemmän opetustunteja kuin edellisessä työpaikassa, mutta jotenkin sitä työtä tuntuu olevan enemmän. Suurimmaksi osaksi johtunee siitä, että nyt opetan kolmea eri ainetta, joista yksi aivan uusi kokemus (Ympäristöjärjestelmät ja yhteiskunta), ja kolmea eri luokka-astetta.

Noin ylipäätään opiskelijat eivät poikkea suomalaisista kollegoistaan. Samanlaisia höpöttäjiä ja viimetinkaan jättäviä täälläkin. Yksi ero kuitenkin on; ns. yläasteen ryhmät on jaettu tyttöihin ja poikiin. Ensin luulin, että oli käynyt huono tuuri, kun sain poikaryhmän ysiluokan luonnontieteisiin. Sitten sijaistin tyttöryhmää ja ajattelin: ehkä onkin parempi opettaa poikia. Kunnes oma ryhmäni räjähti käsiin. Tilanne eskaloitui niin pitkälle, että viime viikolla luokassa oli kolme opettajaa pitämässä huolta siitä, että ryhmä pysyi ojennuksessa. Tällä viikolla on jo mennyt vähän paremmin.

Mutta nämäkin ikävät kokemukset haihtuu mielestä, kun lekottelee uima-altaalla leppoisassa tuulenvireessä, veden ollessa noin 35 asteista ja tarjoilijat kärräävät ruokaa tilauksesta. Taikka kun on kansainvälinen opettajien päivä ja koulussa opiskelijat jakavat ruusuja, kahvimukeja ja kiitoksia. Taikka kun tulee torstaina (viikon viimeinen työpäivä) kotiin, jossa odottaa pannullinen pitsaa ja banaanikääretorttu. Ja banaanipannareita. Ja jäätelöä. Ja suklaata. Ja alkoholiton kylmä mallasjuoma.



Kerran vuodessa on hyvä olla opettaja.


 Kerran viikossa (ainakin) on hyvä tulla kotiin.


* Muistinvaraisesti



lauantai 19. elokuuta 2017

Uusi alku

Puolisen vuotta tässä meni, ennen kuin tuli taas jotain kirjoitettavaa. Tai, olisihan tuossa ollut paljonkin kerrottavaa aiemmin, mutta jutut olisivat alkaneet muistuttaa liikaa toisiaan - eikä pelkästään siksi, että olisin copy-pastettanut niitä.

Niin, mitäs uutta? Nooh, muutettiin Qatariin tässä äsken.

Ja eihän tämä olisi Virka Vapaalla -blogi ellei jonkinlaista analyysiä lykkäisi. Aasinsiltana voisi aloittaa rekrytointiprosessista, miten sitä tuli tänne ajauduttua. Yksityiskohtia tosin on niin paljon, että osa on jo unohtunut, joten kaikki seuraava on muistinvaraista.

Huhtikuun puolivälissä sain sähköpostia. Rekrytointifirman kautta olivat löytäneet profiilini ja haluaisivat haastatella. Mikäs siinä, sovittiin päivä ja aika skypettelyyn. Keskustelu meni mukavasti ja siitä jäi hyvä mieli ja pian sähköpostiin tulikin tarjous, jonka sitten hyväksyimme vaimon kanssa yksissä tuumin. Sitten sähköpostiin putkahtikin maahanmuuttomuodollisuuksien toimenpideohjelma. Aikaa yksi kuukausi. Seuraavassa listaan toimenpiteet kategorioittain.

Uusi passi:
Onneksi onnistui aika kivuttomasti suurlähetystön kautta, saapui hyvissä ajoin Astanaan.

Tutkintotodistukset ja muut sen sellaiset:

Alkuperäiset lähettipalvelun avulla Suomeen käännettäväksi. Osa käännöksistä Ulkoministeriöön laillistettaviksi - Apostille ei käynyt, koska vastaanottava maa ei kuulu sopimuksen piiriin. Laillistetut todistukset lähettipalvelulla Moskovaan, koska siellä on lähin suurlähetystö, joka laillistaa vastaanottavan maan puolesta. Mutta, pelkästään todistuksia ei voi lähettää noin vain. Tämä selvisi siinä vaiheessa, kun paperit olivat jo Moskovassa. Tarvitaan yliopiston kirje, että tutkinto on aito ja oikein suoritettu - kirje, joka sekin pitää laillistaa Ulkoministeriössä. Eli kaikki paperit taas lähetillä Helsinkiin leimattaviksi ja takaisin Moskovaan. Ja sitten takaisin Suomeen. Onneksi oli ystävä hädässä, joka toimi väliaikaisena postitoimistona. Kiitos S!

Lääkärintodistus:
- Yleislääkärin lausunto, ei ongelmia
- Keuhkoröntgen tuberkuloosin poissulkemiseksi, ei ongelmia
- Verikoe veriryhmän, hepatiitin, HIVn ja tuberkuloosin (taas) tutkimiseksi. Noh, arvannettekin, ettei kaikkea saanutkaan samasta paikasta. Kahdessa eri labrassa käytiin, että saatiin kaikki tehtyä. Päänvaivaa aiheutti myös se, että kaikki paperit piti toimittaa alkuperäisinä uudelle työnantajalle - ja HIV todistuksen sai vain kopiona, koska verinäyte lähetetään keskuslaboratorioon ja sieltä tulee valokopio - toki asiaankuuluvalla leimalla höystettynä. No, kai se läpi meni.
- Kaikki liput ja laput vielä kääntäjän kautta ja avot, homma hoidettu. Eikä mennyt kuin pari viikkoa.

Passikuvat:
Tarvittiin kymmenen passikuvaa molemmilta. Koko ja värivaatimukset epästandardit, joten valokuvaamo joutui tietotekniikka käyttäen vaihtamaan taustan värin harmaasta siniseksi. Itse sitten leikkasin kuvat oikean kokoisiksi.

Rikosrekisteriote:
*Huoh*
Astanasta:
Vaimon kanssa menimme poliisiasemalle kyselemään, saisiko sellaisen todistuksen. Ei ole se henkilö paikalla, tulkaa myöhemmin. Myöhemmin: henkilö on jo matkalla. Odotimme siis. Henkilö saapuu ja toteaa:"Ei kuulu mulle". Olemme väärällä poliisiasemalla. Löydämme toisen. Sielläkään ei ole tietoa, mutta kulman takana on paikallinen maistraatti. Menen sinne (ilman vaimoa). Käyttäen Googlen kääntäjää yritän selvittää asiaa, tuloksetta. Asiakaspalvelija vetää mukanaan ympäri toimistoa ja yrittää löytää jonkun, joka puhuisi englantia. Ei ole tänään töissä. Mutta sain kuitenkin asian hoidettua. Reilun viikon päästä paperi oli valmis, joten eiku kääntäjälle taas.

Suomesta:
Soitin palvelunumeroon, josta iloisesti todettiin, että kyllä! Postitamme myös ulkomaille! Odotan neljä viikkoa, koska posti. Kulkee. Hitaasti. Soitan uudestaan ja kysyn otteen perään. On se lähtenyt. Käymme Astanassa postikonttorilla kyselemässä - toivotonta, kuten joku olisi jo sanonutkin. Tilaan uuden otteen aiemmin mainitsemaani väliaikaiseen postitoimistoon (Kiitos S!). Ei kuulu. Tilaan toistamiseen. Ei kuulu. Tilaan kolmannen kerran. Ei kuulu. Soitan palvelunumeroon: ei ole asiakaspalvelupistettä, mistä otteen voisi noutaa, mutta jos sopii jonkun virkailijan kanssa, niin poikkeustapauksessa voi käydä hakemassa. Hämeenlinnasta.

Mutta! Lo and behold! Yhtäkkiä postissa saapui kaksi otetta. Ongelma: ote tilataan luonnollisesti omalla nimellä. Se nimi tulee osoitetietoihin. Posteljooni oli kieltäytynyt laittamasta kirjettä luukkuun, koska osoitteessa ei heidän tietojen mukaan asunut ketään minunnimistä henkilöä.. Voi herramunjee. Noh. ote kuitenkin oli nyt olemassa. Oli kesäkuun 20. päivä. Mikäs siinä sitten, ote lähti Ulkoministeriöön leimattavaksi ja sieltä taas Moskovaan.

Tähän asti lähettipalvelu oli toiminut hyvin; kaikkea tätä koordinoin siis pääosin Astanasta nettisivujen kautta. Viimeinen vaihe, rikosrekisteriotteen palauttaminen Moskovasta ei ollutkaan enää niin helppo. Yksityishenkilönä en enää voinutkaan tilata lähetystä ulkomailta Suomeen. Siinä sitten mietittiin, mitä tehdä. Vaihtoehtoja ei ollut monta; joku käy hakemassa otteen henkilökohtaisesti tai sitten on löydettävä joku kuriiripalvelu, joka voisi sen Suomeen toimittaa. Loppujen lopuksi ongelma ratkesi, mutta yksityiskohtia en voi kertoa - eivät ehkä kestäisi päivänvaloa.. Ihan aiheesta poiketen, olenpahan nyt perustanut yrityksen, toiminimi xxx Nieminen.


Eli tässä vaiheessa paperirumba oli läpikäyty. Sähköpostiin ilmaantui lentoliput ja viisumit. Onneksi viisumia ei tarvinnut hakea mistään, vaan tulostettu A4 täynnä arabiankielistä tekstiä oli riittävä.

Tai niinhän minä luulin.

Lento koostui kahdesta osasta; ensin lennettäisiin Astanasta Bakuun ja sen jälkeen Bakusta Dohaan. Onneksi matkalaukku tsekattiin suoraan lopulliseen määränpäähän, koska olisin tarvinnut viisumin Azerbaidzaniin. Mutta lentolippua ei annettu toiselle legille.

Bakun lentokenttä, transfer-tiski. Kello noin puoliyö. Minne menossa? Dohaan? Se, joka hoitaa tämän lennon ei ole vielä täällä, tule kahden tunnin päästä uudestaan. Kahden tunnin päästä; ei vieläkään, tule 40 minuutin kuluttua. Kolmas kerta; ei ole vielä täällä, tule 20 minuutin kuluttua. No, jäin siihen tiskille odottamaan.

Kaveri saapuu vihdoin. Ensin ei meinaa löytää matkalaukkua. Löytyy kuitenkin. Entä viisumi? Tässä on tämä tulostettu A4.
"Anteeksi mitä? Tämäkö on viisumi? Mitä tässä lukee? Se on arabiaksi, en osaa lukea sitä."
Se on työviisumi ja tämän kanssa menen maahantulovirkailijalle Dohassa.
"Mutta tässä pitäisi lukea työviisumi, miisä se lukee?" En tiedä, missä. Se on arabiaksi.
Virkailija soittaa jonnekin ja selvittää asiaa joitain minuutteja ja lopulta toteaa, että mene lähtöportille, saat lentolipun sieltä.

Menen portille. Aikaa ja tilaa säästääkseni totean, että sama keskustelu käytiin tämän toisen virkailijan kanssa. Lopulta saan kuitenkin lentolipun. Odotan, kunnes pääsen koneeseen. Istahdan. Laitan vyön kiinni. Boarding completed.
"Anteeksi, Mr Nieminen? Minun pitää nähdä teidän viisuminne."

Kolmas kerta sama laulu. Epätoivoa. Mutta loppujen lopuksi olen matkalla. Ja siitä päätellen, että kirjoitan tätä, pääsin myös perille. Ja nyt ollaan täällä.













lauantai 4. helmikuuta 2017

Alkuvuoden juorut

Tässä jo vähän aikaa on odoteltu erään tarinan päätöstä ja tällä viikolla se sitten tapahtui. Onnettomien ja onnellisten sattumien summa oli noin 20 euroa miinuksella. Mistä on kyse? Lomamatkasta.

Suunnittelimme joululomaksi rentouttavaa rantalomaa Sri Lankassa. Otimme matkapaketin paikalliselta matkatoimistolta, jota olemme käyttäneet aiemminkin. Jäimme odottamaan lähtöpäivää. Kun se vihdoin koitti, otimme kapsäkkimme ja lähdimme lentokentälle.

Astanan lentokentällä ne infotaulut, jotka kertovat lähtevät ja saapuvat lennot, ovat kolmella eri kielellä. Kestää siis hetken, ennenkuin mitään teksitä tulee latinalaisin kirjaimin. Katselin lähtevien tietoja; meidän lento on listalla. Hyvä. Sen perässä on jotain tekstiä vihreällä. Huono. Ajallaan olevat lennot ovat keltaisella, myöhässä punaisella. Mitä vihreä tarkoittaa? Peruttu. Lähtöselvitystiskillä ei ollut ketään. Mielenkiintoista.

Matkapakettiin kuuluneet lennot olivat halpayhtiöltä ja välilaskulla Emiraattien Sharjahissa. Siellä oli kuulemma ollut sumua eikä kone ollut päässyt matkaan Astanaan. Peruivat sitten koko lennon. Soittelimme matkatoimistoon ja lentoyhtiöön. Kukaan ei tiennyt mitään. Lähtöajan jälkeen kentälle saapui lentoyhtiön edustaja, joka ilmoitti, että lento on peruttu. Tässä vaiheessa emme olleet enää niin yllättyneitä, että näin oli käynyt. Oli meinaan ollut selvillä jo pari tuntia. Edustaja kertoi myös, että mitään korvauksia on turha hakea eikä korvaavaa lentoa järjestetä. Matkatoimistosta taas kerrottiin, että toinen yhtiö lentää meidät kohteeseen, odotelkaa kentällä. Eipä tullut toistakaan konetta. Takaisin kotiin siis.

Tänne ois pitänyt päästä. Mutku sumua hiekka-aavikolla...


Illalla oli vielä pieni toive siitä, että jokin lento järjestyisi. Seuraavana aamuna soitto matkatoimistoon ja lupaus ratkaisusta tähän ongelmaan. Päivän mittaan selvisi, ettei mitään lentoa koskaan tulisi. Vaadimme matkatoimistoa ilmoittamaan hotellille, että emme ole tulossa vielä - jos vaikka saisimme rahat takaisin menetetyistä öistä.

Illalla soitto lentoyhtiön pääkonttoriin Sharjahiin. Puhelinpalvelun ystävällinen henkilö korjasi tiedon, että lennoista kyllä saa rahat takaisin, antakaa vain tietonne, niin maksamme rahat. Ai, matkatoimiston kautta? No siinä tapauksessa matkatoimiston on esitettävä vaatimus.

Seuraavana aamuna soitto matkatoimistoon: perumme koko matkan ja vaadimme rahamme takaisin. Vastaus: ok, tuokaa reklamaatiokirje, niin hoidamme asian.

Reklamaation jälkeen rahat lentolipuista saatiin käteisellä - oli aikamoinen nippu pikkuseteleitä, jotka kärrättiin pankkiin. Onneksi täällä ei ole palvelumaksuja pankissa! Entä hotelli? Ei kuulemma suostu palauttamaan rahoja. Matkatoimisto kehoitti kirjelmöimään heille, jotta he voivat sitten vaatia rahoja oikeudessa. Mielenkiintoista; mutta niin tehtiin.

Aikaa kuluu. Mitään ei tapahdu. Vaimo lukee netistä kuvauksia vastaavista tapauksista. Juristin avulla kuulemma on saatu jopa korvauksia henkisestä kärsimyksestä. Mitäpä siinä sitten muuta kuin juristin puheille. Juristi valmistelee reklamaation ja uhkaa käräjillä, jos vastausta ei anneta. Noin mikrosekunti sen jälkeen kun juristi on ottanut yhteyttä matkatoimistoon, vaimo saa soiton. Ovat matkatoimistossa valmiit maksamaan täysimääräisesti rahamme takaisin peruuntuneesta matkasta (huomioiden jo maksettu palautus lennoista). Vaimo menee seuraavana päivän hakemaan rahat - jälleen käteisellä.

Summa summarum: matka peruuntui, rahat sai takaisin miinus juristin palkkio 15 euroa (!!) ja pari taksimatkaa (á 2 euroa). Ensi kerralla omatoimimatka.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Päivä eläintarhassa

Tänä sunnuntaina nautittiin rauhallisesta sunnuntaipäivällisestä anoppilassa. Kylään saapui myös sukulaisia kaukaa lännestä, pikkukaupungista läntisessä Kazakstanissa. Mieluummin tietty viettäisin sunnuntain omalla sohvalla, etenkin, jos edellinen ilta olisi mennyt drinkkibaarissa. No, mentävä kuitenkin oli.


Cocktailbaarin drinkkilistan puolikas. "Kaljaa ne kuitenkin vaan juo". Pikanttina yksityiskohtana daamin drinkissä ollut limenviipale lieni ollut käytössä jo pari viikkoa.


Tunnelma ruokapöydässä oli hyvinkin perinteinen, ensin vähän kyräiltiin ja sitten vaihdettiin pari sanaa. Pääasiassa jutustelu tapahtui paikallisten kesken, itse kuuntelin sujuvasti kasakin ja venäjän sekoitusta. Onneksi nyt jo tunnistaa joitain sanoja sieltä täältä - ettei ihan ummikkona kuitenkaan. Oman tulkintani mukaan keskustelussa käsiteltiin muun muassa keskustelijoiden terveydentilat ja suklaakonvehdin historiaa ja valmistustekniikkaa Neuvostoliiton ajoilta nykypäivään. Tuosta keskustelusta olisi varmasti syntynyt huippuproosaa; lukiossa tein esitelmän sosialistisesta realismista. Kunhan sanon.

 Taas syödään. Votkapullo häveliäästi etiketti poispäin käännettynä.


Ruokailun jälkeen vieraat toivoivat valokuvaa. Asetuttiin siinä sitten kaikki pöydän ympärille ja vaimon sisko otti potretin. Vasta jälkikäteen kuulin, että näille vieraille olin ensimmäinen ulkomaalainen, jonka he olivat koskaan nähneet. Koskaan. Vuonna 2016. Keski-ikäiset ihmiset.

Oon niin kuplassa elänyt.

Kotimatkalla vaimo vielä kertoi, että nämä sukulaiset eivät olleet häissämme viime vuonna. Olivat kuitenkin häävideon nähneet. Joku ketku sukulaispoika oli vitsinä sanonut, että videollakin näkyvä muusikkoryhmä Kilimanjaro oli minulle sukua. Eli nyt myös heille sukua. Olivat sitä sitten joukolla ihmetelleet.


Muusikkoryhmä Kilimanjaro ja sulhanen. Eivät sukua toisilleen.