lauantai 4. helmikuuta 2017

Alkuvuoden juorut

Tässä jo vähän aikaa on odoteltu erään tarinan päätöstä ja tällä viikolla se sitten tapahtui. Onnettomien ja onnellisten sattumien summa oli noin 20 euroa miinuksella. Mistä on kyse? Lomamatkasta.

Suunnittelimme joululomaksi rentouttavaa rantalomaa Sri Lankassa. Otimme matkapaketin paikalliselta matkatoimistolta, jota olemme käyttäneet aiemminkin. Jäimme odottamaan lähtöpäivää. Kun se vihdoin koitti, otimme kapsäkkimme ja lähdimme lentokentälle.

Astanan lentokentällä ne infotaulut, jotka kertovat lähtevät ja saapuvat lennot, ovat kolmella eri kielellä. Kestää siis hetken, ennenkuin mitään teksitä tulee latinalaisin kirjaimin. Katselin lähtevien tietoja; meidän lento on listalla. Hyvä. Sen perässä on jotain tekstiä vihreällä. Huono. Ajallaan olevat lennot ovat keltaisella, myöhässä punaisella. Mitä vihreä tarkoittaa? Peruttu. Lähtöselvitystiskillä ei ollut ketään. Mielenkiintoista.

Matkapakettiin kuuluneet lennot olivat halpayhtiöltä ja välilaskulla Emiraattien Sharjahissa. Siellä oli kuulemma ollut sumua eikä kone ollut päässyt matkaan Astanaan. Peruivat sitten koko lennon. Soittelimme matkatoimistoon ja lentoyhtiöön. Kukaan ei tiennyt mitään. Lähtöajan jälkeen kentälle saapui lentoyhtiön edustaja, joka ilmoitti, että lento on peruttu. Tässä vaiheessa emme olleet enää niin yllättyneitä, että näin oli käynyt. Oli meinaan ollut selvillä jo pari tuntia. Edustaja kertoi myös, että mitään korvauksia on turha hakea eikä korvaavaa lentoa järjestetä. Matkatoimistosta taas kerrottiin, että toinen yhtiö lentää meidät kohteeseen, odotelkaa kentällä. Eipä tullut toistakaan konetta. Takaisin kotiin siis.

Tänne ois pitänyt päästä. Mutku sumua hiekka-aavikolla...


Illalla oli vielä pieni toive siitä, että jokin lento järjestyisi. Seuraavana aamuna soitto matkatoimistoon ja lupaus ratkaisusta tähän ongelmaan. Päivän mittaan selvisi, ettei mitään lentoa koskaan tulisi. Vaadimme matkatoimistoa ilmoittamaan hotellille, että emme ole tulossa vielä - jos vaikka saisimme rahat takaisin menetetyistä öistä.

Illalla soitto lentoyhtiön pääkonttoriin Sharjahiin. Puhelinpalvelun ystävällinen henkilö korjasi tiedon, että lennoista kyllä saa rahat takaisin, antakaa vain tietonne, niin maksamme rahat. Ai, matkatoimiston kautta? No siinä tapauksessa matkatoimiston on esitettävä vaatimus.

Seuraavana aamuna soitto matkatoimistoon: perumme koko matkan ja vaadimme rahamme takaisin. Vastaus: ok, tuokaa reklamaatiokirje, niin hoidamme asian.

Reklamaation jälkeen rahat lentolipuista saatiin käteisellä - oli aikamoinen nippu pikkuseteleitä, jotka kärrättiin pankkiin. Onneksi täällä ei ole palvelumaksuja pankissa! Entä hotelli? Ei kuulemma suostu palauttamaan rahoja. Matkatoimisto kehoitti kirjelmöimään heille, jotta he voivat sitten vaatia rahoja oikeudessa. Mielenkiintoista; mutta niin tehtiin.

Aikaa kuluu. Mitään ei tapahdu. Vaimo lukee netistä kuvauksia vastaavista tapauksista. Juristin avulla kuulemma on saatu jopa korvauksia henkisestä kärsimyksestä. Mitäpä siinä sitten muuta kuin juristin puheille. Juristi valmistelee reklamaation ja uhkaa käräjillä, jos vastausta ei anneta. Noin mikrosekunti sen jälkeen kun juristi on ottanut yhteyttä matkatoimistoon, vaimo saa soiton. Ovat matkatoimistossa valmiit maksamaan täysimääräisesti rahamme takaisin peruuntuneesta matkasta (huomioiden jo maksettu palautus lennoista). Vaimo menee seuraavana päivän hakemaan rahat - jälleen käteisellä.

Summa summarum: matka peruuntui, rahat sai takaisin miinus juristin palkkio 15 euroa (!!) ja pari taksimatkaa (á 2 euroa). Ensi kerralla omatoimimatka.


sunnuntai 4. joulukuuta 2016

Päivä eläintarhassa

Tänä sunnuntaina nautittiin rauhallisesta sunnuntaipäivällisestä anoppilassa. Kylään saapui myös sukulaisia kaukaa lännestä, pikkukaupungista läntisessä Kazakstanissa. Mieluummin tietty viettäisin sunnuntain omalla sohvalla, etenkin, jos edellinen ilta olisi mennyt drinkkibaarissa. No, mentävä kuitenkin oli.


Cocktailbaarin drinkkilistan puolikas. "Kaljaa ne kuitenkin vaan juo". Pikanttina yksityiskohtana daamin drinkissä ollut limenviipale lieni ollut käytössä jo pari viikkoa.


Tunnelma ruokapöydässä oli hyvinkin perinteinen, ensin vähän kyräiltiin ja sitten vaihdettiin pari sanaa. Pääasiassa jutustelu tapahtui paikallisten kesken, itse kuuntelin sujuvasti kasakin ja venäjän sekoitusta. Onneksi nyt jo tunnistaa joitain sanoja sieltä täältä - ettei ihan ummikkona kuitenkaan. Oman tulkintani mukaan keskustelussa käsiteltiin muun muassa keskustelijoiden terveydentilat ja suklaakonvehdin historiaa ja valmistustekniikkaa Neuvostoliiton ajoilta nykypäivään. Tuosta keskustelusta olisi varmasti syntynyt huippuproosaa; lukiossa tein esitelmän sosialistisesta realismista. Kunhan sanon.

 Taas syödään. Votkapullo häveliäästi etiketti poispäin käännettynä.


Ruokailun jälkeen vieraat toivoivat valokuvaa. Asetuttiin siinä sitten kaikki pöydän ympärille ja vaimon sisko otti potretin. Vasta jälkikäteen kuulin, että näille vieraille olin ensimmäinen ulkomaalainen, jonka he olivat koskaan nähneet. Koskaan. Vuonna 2016. Keski-ikäiset ihmiset.

Oon niin kuplassa elänyt.

Kotimatkalla vaimo vielä kertoi, että nämä sukulaiset eivät olleet häissämme viime vuonna. Olivat kuitenkin häävideon nähneet. Joku ketku sukulaispoika oli vitsinä sanonut, että videollakin näkyvä muusikkoryhmä Kilimanjaro oli minulle sukua. Eli nyt myös heille sukua. Olivat sitä sitten joukolla ihmetelleet.


Muusikkoryhmä Kilimanjaro ja sulhanen. Eivät sukua toisilleen.







sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Ruokablogi

Tällä kertaa keskitymme pääasiassa ruokaan. Ja ennenkaikkea sen syömiseen. Viimeisen kahdeksan päivän aikana on tullut torjuttua kaamosväsymystä enimmäkseen syömällä - ja paljon. Mutta onhan nyt juhlaputkikin alkanut!

Viikko sitten perjantaina lähdettiin vaimon kanssa almatylaisen viinitilan beaujolais nouveau -maistelutilaisuuteen. Radisson-hotellin bankettiosastolle oli katettu alkunaposteltavat ja viinitynnyrit toivottamaan vieraat tervetulleiksi. Paikallinen bändi soitti paikallista musikkia ja viiniä maisteltiin pikkurilli tanassa. Alkujäykistelyn jälkeen päästiin pöytiin istumaan ja nauttimaan buffet-illallisesta ja jatkuvasti täyttyvistä viinilaseista, lavalla soitti ehkä joku kuuluisampi bändi, olivat ainakin kovin hipsterinoloisia ja soittivat kovin hipsterimäistä musiikkia. Ai miten niin hipsterimäistä, mitäs se sitten on? Noh, bändin pojilla oli mustat pillifarkut ja t-paidat, rehottava kokoparta ja sosiologiopiskelijasilmälasit. Ja musiikki nyt oli sellaista vähän venyvää bum-tsih -poppia. Että sillälailla määrittelen hipsterin. Jos olisitte olleet siellä, tietäisitte kyllä.


"Herra on hyvä ja auttaa itseään.", "Kiitos, älä ole moksiskaan, jos niin teen."

Valkoviini, joka maistui hiivaisalta simalta. Jengi kiskoi tätäkin kiitettävästi.

 Buffetruoka. Tule nälkäisenä, grillin kautta kotiin.

 "Onks kaikilla kivaaa?! Käsi ylös jos tykkäät viinistäää!"


Tämä kuluva viikonloppu alkoi hieman paremmissa ruokailumerkeissä. Vienosta pyynnöstäni vaimo teki bolognesepitsaa perjantai-illaksi. Oli meinaan aiemmin sattumalta käynyt ilmi, että se tekee älyttömän hyvää taikinaa, joka sopii pitsapohjaksi. Ja kyllä, hyvää oli - edes olutta ei kaivannut kyytipojaksi.

Pellillinen pitsaa, minulle? Voi kiitos! *17 minuuttia myöhemmin* Saisinko vielä pari palaa?

Lauantai olikin sitten varsinainen mättöpäivä. Ensin alkuillasta vietettiin kiitospäivää ulkkariporukalla. Tarjolla oli perinteiset kalkkuna, muussi ja muut härpäkkeet ameriikanmalliin. Jälkiruoaksi omenahyvettä jäätelöllä ja suklaakakkua viskikostutuksella.


Herkkuu-va on siinä monenlaista, moo-nen-lais-ta.

Neljän tunnin syöpöttelyn jälkeen olikin aika siirtyä toisiin juhliin, tupareihin. Tällä kertaa kyseessä oli perinteinen kasakki-illanistujainen. Ja tiedättehän sen, ruokaa oli pöytä notkollaan. Tässä vaiheessa vatsa alkoi jo hieman protestoida, ettei sinne enää mahtuisi. No, votkalla sekin hiljeni. En minä muuten, mutta tapoihin kuuluu ja olisi epäkohteliasta kieltäytyä maljankohottamiselta.Tarjolla oli luonnollisesti perinneruoka beshbarmak eli lihavati perunoilla ja (keitetyillä) taikinalevyillä (vähän niinkuin lasagnessa). Pöydässä oli toki muutakin, lihaleikkeleitä, salaatteja, kalaa, hedelmiä ja sen semmoista. Jälkiruoaksi tarjottiin kakkuvalikoimaa, konvehteja, suklaata... Käytännössä siis Stockan herkkuosasto pienoiskoossa. Täällä tapoihin kuuluu, että ruokailun yhteydessä pidetään maljapuheita, isäntä toimiii seremoniamestarina ja puhujat on vuorossa ikä- tai tärkeysjärjestyksessä. Helpottaa huomattavasti ruoan tunkemista naamaan, kun voi välillä pysähtyä kuuntelemaan kasakinkielisiä puheenvuoroja.

  Tässä kuvassa pöytä pääruoan ja jälkiruoan välissä. Nyt jopa näkee pöytäliinan kaikkien vatien ja kulhojen alta.

Riehakas illanistujainen päättyikin sitten pantomiimileikkiin, miehet vastaan naiset. Vähän oli haastetta arvata ja etenkin esittää satunnaisia venäjän- ja kasakinkielisiä sanoja. Mutta ennenkaikkea hauskaa leikkiähän se oli (me voitettiin).


Tänään sunnuntaina alkaakin sitten Herbalife-dieetti. Ostimme kotiin pari eri tuotetta kokeiluun; proteiinipatukoita ja suklaapirtelöjauhetta. Miinus viisi kiloa, täältä tullaan!

Ja jouluun on enää neljä viikkoa.







sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Vain muutto on pysyvää

Kuten tuli viimeksi luvattua, tällä kertaa aiheena on asuminen. Se kun tuntuu olevan se kaikkein haastavin elementti täälläolossa. Tällä hetkellä asumme jo neljännessä asunnossa vuoden sisään. Tässä lyhyt kertaus tapahtumista tähän mennessä:

Asunto numero 1: Sijainniltaan hankala, kävellen lähimpään markettiin noin 20 minuuttia tai autolla saman verran. Vuokranantaja oli myymässä asuntoa ja valehteli siitä. Viimeinen pisara oli asuntoon murtautuminen.  (Muutto joulukuun loppu 2015)

Asunto numero 2: Vaiheikkaan etsintä- ja muuttorumban jälkeen saimme asunnon, mutta vuokrasopimus oli vain puoleksi vuodeksi. Lisäksi asuntoon kuului melua kellarista ja naapurista, vessa haisi viemärille ja ties mille. (Muutto kesäkuun loppu 2016)

Asunto numero 3: Parin kuukauden asumisen jälkeen vuokranantaja ilmoittaa myyvänsä asunnon. Samana päivänä palkkaamme vuokravälittäjän etsimään meille uuden asunnon. Sellainen löytyykin muutaman hukkakäynnin jälkeen. Lisästressiä muuttoon antoi lähtöosoitteen hissien hajoaminen muuttoa edeltävänä päivänä. Onneksi saivat korjattua - asunto oli 14. kerroksessa.. (Muutto lokakuu 2016)

Asunto numero 4: Parin päivän päästä alkaa marraskuu eikä vuokrasopimusta vielä ole. Olemme asuneet pari viikkoa uudessa osoitteessa omalla vuokrasopimuksella, mutta kuun alusta työnantajan pitäisi ottaa vuokra kontolleen. Sivuhuomautuksena todettakoon, että työnantajalla on henkilöstöosastolla parikin juristia töissä - noin 180 henkilölle. Ottaen vielä huomioon, että työpaikka on koulu. Mutta eipä saanut juristi vuokrasopimusta kirjoitettua kahdessa viikossa - ei, vaikka lupasi sen viikossa ja sen jälkeen seuraavaksi viikoksi. No, katsellaan. (Muutto ???)

Kuva kadulta uuden asunnon edustalta. Paljon harmaata jalkakäytävää, mutta onneksi on riemukaari!
Kuva toiseen suuntaan asunnosta. Lumi tuli jo, seuraavan kerran vihertää toukokuussa.

Viihdekeskus.



Ei niin Pohjoismaista designia tää sisustus.

Jopa hissi on aika posh.


Mutta on sitä jotain positiivistakin sattunut. Tai no, koputetaan puuta. Mutta kerronpa kuitenkin, vaikka huonoa onnea manaakin. Tehtävälistalla lauantaiksi oli auton huoltoa: tankki täyteen, pesu ja öljynvaihto. Jo yksikin tehtävä useimmiten aiheuttaa tuskanhikeä ja säätämistä - miten mahtaa käydä kokonaisen listan osalta?

Eipä mitään, sukkana sisään. Vaikka lauantai onkin ruuhkapäivä tällaisille huoltotöille, odottaa ei tarvinnut juurikaan. Mentiin pesupaikalle, jossa myös muut huoltotyöt tehdään. Nimi pesulistaan ja odottamaan. Mites öljynvaihto, onnistuisiko tänään? Jaa onnistuu ja teillä on öljyt ja suodattimet tähän malliin? Hienoa! Vähän oli aikaa odotella, joten käytiin naapurissa tankkaamassa bensaa. Tultiin takaisin ja suoraan pesupaikalle. Pesun jälkeen suoraan öljynvaihtoon - jaa, mutta oisko teillä tota toista öljyä, sopisi paremmin pakkaskeliin? Ai on? Hienoa!

Pesty, öljytty ja tankattu auto taas tien päällä. Kyllä kelpaa, eikä paljoa maksanut: 30 litraa ysivitosta kymmenisen euroa, auton käsinpesu seitsemän euroa, öljynvaihto töineen, öljyineen (merkkiöljy) ja suodattimineen 50 euroa.

Että jos kämppä lähtee taas alta, onpahan puhdas auto..



lauantai 1. lokakuuta 2016

Kuin tulppa Töölöstä

Vallanhan tässä nyt villiintyy kirjoittamaan. Kaikkea tapahtuu. Asioita tapahtuu. No, aloitetaan.

Ensi kesänä Astanassa on maailmannäyttely Expo2017. Näyttelyaluetta on rakennettu huolella jo vuosia ja nyt se alkaa jo hiljalleen hahmottua. Samalla on alkanut infran rakentaminen - vesi, viemäri, sähkö ja kukaties mitä. Tähän väliin voisinkin mainita, että koulu, jossa työskentelen, sijaitsee näyttelyalueen lähellä. Itse asiassa matkalla kouluun ohittaa alueen mennen tullen. Ja miten nämä kaksi näennäisesti irrallista asiaa sitten kohtaavat? Antakaas kun kerron.

Nyt kun sitä infraa tehdään, niin täytyyhän se valtakatu katkaista. Kun kerran kaivetaan maata ja silleen. No tämä valtakatuhan on tietenkin se, jota pitkin koululle pääsee. Tai olisi päässyt. Onneksi katu avattiin liikenteelle parin viikon päästä ja tuonakin aikana oli kiertotie kyllä olemassa. Mutta ei siinä vielä kaikki. Se poikkikatu, joka vie valtakadulta koulun portille oli myös poikki. Ja on edelleen. Mutta bussit kulkevat valtakatua. Mutta poikkikatu on poikki. Mutta pysäkille pitäisi päästä. Mutta se katu on poikki...

(välisoitto) Oli synkkä ja sateinen perjantai. Koko päivän taivaalta oli vihmonut vettä. Eteläsiperialainen ruohoaro muuttui pikkuhiljaa kivikovasta tantereesta mutavelliksi - sellaiseksi sekoitukseksi loimaalaista savea ja länsirannikkolaista merenmutaa. Sellaiseksi löysäksi koiranp**kaksi, joka tarttuu kenkiin ja lahkeisiin. Liukumiina. (soitto loppuu)

Kello lähenee viittä, on kotiinlähdön aika. Kahdestakaan taksipalvelusta ei irtoa autoa tähän hätään. Sataa. Pakko mennä bussilla kotiin. Käsi pusertuu nyrkkiin taskunpohjalla. Silmäkulma kostuu katkerasta kyyneleestä. Mentävä on.


   Täällä mä oon! Näättekste? Mä vilkutan!

Mitä kuvasta ei näe: oja. Oja, jonka yli on vedetty pätkä betonipylvästä "sillaksi".

Mutta ei se elämä täällä ole pelkkää mutapainia. Tämäkin perjantai oli aatto Opettajien päivälle. Sellaiselle juhlapäivälle. Ja niitä täällä riittää, lienee Neuvostoaikojen perua. Äkkiä laskettuna noin neljäkymmentä juhlapäivää eri ammateille kuten opettajat, ydinvoimatyöntekijät, statistikot ja syyttäjät. Hyvää syyttäjänpäivää 6.12. kaikille! Omalle syntymäpäivälleni osuu pelastushenkilöstön juhalpäivä. Kuinka sopivaa.

 Ootko listalla?

Tämä jokseenkin ekstensiivinen juhlapäiväily tuo väistämättä historian tunnit ja antiikin Rooman mieleen. Leipää ja sirkushuveja. Muuta ei sitten ollutkaan.


Seuraavalla kerralla kirjoittanen asumisesta ja asettumisesta ja niiden vaikeudesta. Vaikka toisaalta, mistäs sen tietää. Jokainen päivä on uusi seikkailu.




lauantai 24. syyskuuta 2016

Herätys kesäunilta

Hei vaan taas kaikille! Pitkän tauon jälkeen ajattelin taas vähän kirjoitella sattumuksista ja tapahtumista; kesän Suomi-loman jälkeen paluu arkeen on koittanut ja parhaansa mukaan sitä yritetään selvitä. Sanan kaikissa tarkoituksissa.

Kaikkihan alkoi siitä, kun Suomesta palattuamme katsoin peiliin ja totesin, että kesäkiloja oli tullut reippaasti enemmän kuin olin ajatellut. Painonhallinta on sinänsä helppoa täällä, kun työmaaruokalassa lautaset on kokoa CD-levy eikä se ruokakaan niin kovin maittavaa ole. Siitä huolimatta ja sen lisäksi läksin urheiluvälinekauppaan ostamaan kuntopyörää - tätähän oli mietitty vasta puolisen vuotta (okei, vuosi). Ja nyt valistunut lukija jo arvanneekin, että eihän se nyt niin vain onnistunutkaan. No, ei.

Lompakossa tukku käteistä ja pankkikortti, jos toinen ei käykään. Lisäksi mukana oli kanta-asiakaskortti alennusta ja pisteitä varten. Mieli oli tyyni ja oli niin sanotusti vakava ostohalu päällä. Kaupasta löytyi useampi malli kuntopyöriä, joista vain yksi oli sopiva. Mutta yksi riittää, en ajatellut perustaa kilpakuntopyöräjoukkuetta Tour de Olohuone -kisaa varten. Hinta oli vähän korkea, mutta ei kallein kuitenkaan. Sanoin myyjälle, että otan tuon. Selevä. Mentiin kassalle. Alkoi kiivas tietokoneen näpyttely.

Toimitus tiistaisin tai torstaisin valitsemallanne ajalla kello viiden jälkeen. Ok.

Kuljetusmaksu 4 euroa. Ok.

Pakkauksesta purkaminen ja asennus 12 euroa. Ok.

Kyseistä pyörää ei ole varastossa, toimitamme näytekappaleen myymälästä. Öö.. Varmasti alennuksella? Ei. No asennusmaksua ei ainakaan tarvi maksaa, sehän on kasattu jo? Kyllä tarvii. Myytte siis täydellä hinnalla ja asennuksella näytekappaleen? Kyllä.

Mielestäni tämä oli vähän liikaa, joten olin perumassa kaupat. Myyjä ehdotti, että kenties verkkokaupasta voisi löytyä. Ai mutta kiva, kiitos! Kokeillaan sieltä!

Kotona netti auki ja surffaamaan. Arvatkaa mitä! Kyseisellä puljulla ei ole verkkokauppaa!


Pannaanko pakettiin vai poljetteko kotiin? Kiitos, mutta voisitteko lähettää tämän sähköpostiini?


Ja sitten aivan toisenlainen tapahtuma, joka sekin liittyy painonhallintaan ja selviämiseen. Vaimo sai kutsun ystävänsä syntymäpäiväjuhliin. Aika: tiistaina kello 19. Olimme paikalla 19.30 ja olimme ensimmäiset vieraat - edes päivänsankari ei ollut vielä tullut paikalle. Kuulemma ihan normaalia. No, syömään päästiin siinä puoli yhdeksän aikoihin ja täällä syöminen tarkoittaa SYÖMISTÄ. Alkuruokina oli mm. kalalautasia, lihalautasia, salaattilautasia (salaatti vapaasi ymmärrettynä, joillain lautasilla oli jotain vihreääkin), leipää, hedelmiä. Pääruokana lihavati. Kyllä, vadillinen lihaa - kanaa, nautaa, lammasta eli noin puolet Nooan arkista. Jälkiruokana kakkuja, keksejä, konvehteja. Ja päälle tietysti normaalit ruokajuomat.


Röyh.
No, ennenkuin ajattelette, että taas siellä vaan ryypiskellään, sanon vain, että ei. Ei ryypiskelty ainakaan allekirjoittaneen toimesta. Ellei neljää senttilitraa vodkaa lasketa. Enempää ei voi arki-iltana ottaa. Muuten menee aivan villiksi.

Ja kaiken kukkuraksi tälle viikolle osui vielä työkaverin synttärit. Ja perinteenä on, että sankari tarjoaa lounaan..

Röööyh.


Tällä viikolla olen muutoin enimmäkseen syönyt Nutrilett-patukoita ja mysliä. Ja asensin ruokapäiväkirja-appsin puhelimeen. Että näin täällä pudotetaan painoa





lauantai 28. toukokuuta 2016

Suvi suloinen, osa 2

Yksi asia, joka pääsi yllättämään ulkomaille muuttaessa oli se, että Facebookin ystäväehdokaslista alkoi kuulostaa kokoelmalta Frederikin biisejä. Enpä aikoinaan ajatellutkaan, miten monikulttuurinen taiteilija Frederik on.

Parhaat palat Reetua. Vai Facebookin suosituslista?

Tämän viikon keskiviikkona, 25. toukokuuta, oli viimeinen koulupäivä. Täällä sitä kutsutaan viimeiseksi kelloksi tai kellonsoitoksi. Perinne juontanee Neuvostoliitosta, jossa kelloa soitettiin koulun alkaessa aamulla. Tänä vuonna viimeinen soitto oli jotenkin merkityksellisempi; ryhmät, joita olen opettanut kaksi vuotta, valmistuivat lukiosta ja suuntaavat ympäri maailmaa eri yliopistoihin, kuka minnekin - suurin osa kilometrin päähän paikalliseen yliopistoon. Mutta kuitenkin, edes vähän matka päähän.


Viimeinen soitto. Taustalla ylioppilaat.

Olihan se hieno tunne, kun tietää opettaneensa näitä tulevaisuuden toivoja kaksi vuotta eli käytännössä koko lukion kuusi tuntia viikossa ja nyt ne mussukat ovat lentämässä pesästä. Osan kohdalla tämä hetki ei olisi voinut tulla liian aikaisin, osan kohdalla vähän harmittaa, ettei enää pääse opettamaan näitä. Parhaiten käyttäytyviä oppilaita, mitä olen nähnyt tähän mennessä.


 Ylioppilaat ja vanhemmat yhteiskuvassa.

Nyt onkin hyvä hetki levähtää ja odottaa maanantaita, jolloin alkaa kesäkoulu. Alempien luokkien oppilaat saapunevat riemusta kiljuen kahden lomapäivän jälkeen takaisin kouluun opiskelemaan tieteitä, kieliä, robotiikkaa ja vaikka mitä - esimerkiksi saippuanvalmistusta. Itse opetan Ekotalo-ryhmässä. Sopii hyvin, sillä täällä i) sähkö tuotetaan polttamalla fossiilisia polttoaineita, ii) juomavesi on pullotettua vettä, iii) jätteenlajittelua ja -kierrätystä ei ole, iv) ruoka (kasvikset?) tuodaan ulkomailta, v) autot pidetään joutokäynnillä kesät talvet ja niin edelleen. Työsarkaa siis on.