Sairaan huono juttu

Alunperin piti kirjoittaa siitä, miten yritin hankkia kazakstanilaisen ajokortin, mutta siitä ei olisi ollut kovinkaan paljoa kerrottavaa. Lopputuloksen arvanneekin jo ilman, että sitä sanoo julki. Juu ei.

Sen sijaan voisin hieman valottaa, kuinka täkäläinen terveydenhuolto toimii. Tästä saattaa tulla vähän pidempi sepustus - mutta tässä sairaalavuoteella makoillessa on aikaa kirjoitella. Toivottavasti teilläkin on aikaa lukea. Näin se tarina alkaa:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ainakin tuuli vähän tavallista kovempaa. Asunnon ulkopuolella oleva valonheitin pitää huolen siitä, ettei kovin synkkääkään tule edes keskellä yötä. Ihan kuin kesällä Suomessa. No, terveydentilassa tapahtui käänne huonompaan ja aamulla päätin jäädä kotiin toipumaan. Elettiin torstaiaamua.

Työnantaja vaatii sairaustodistuksen heti ensimmäiseltä päivältä, joten aamun ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli a) ilmoitus työnantajalle ja työtovereille poisjäännistä ja b) ajanvaraus klinikalle. Osio A onnistui tekstiviesteillä, osio B taas vaati hieman yritteliäisyyttä, koska klinikan nettisivuilla olevaan numeroon ei tietekään vastattu. Oikea numero löytyi help-linen kautta ja ajankin sain varattua iltapäivälle. Hyvä, seuraavaksi lepoa ja odottelua. Meille tarjotaan yksityisen klinikan terveyspalvelut työnantajan puolesta ja oman arvioni mukaan ihan kattavasti, jopa vähän hammashoitoakin saa. Ja ilmaiset lääkkeet. Viime kerralla niihin en päässyt käsiksi, koska wotevö. Ensimmäisessä apteekissa ei ollut kyseisiä lääkkeitä. Toiseen apteekkiin päästyäni apteekkari totesi, että resepti on vanhentunut. Kolmessa päivässä.

Takaisin tämänviikkoiseen seikkailuun! Torstai-iltapäivä ja klinikka. Ilman odotusta suoraan lääkärille. Tämä on mainio klinikka, koska heillä on englantia puhuvia vastaanottovirkailijoita ja yksi tulikin mukanani vastaanotolle. Perustanssiliikkeet toteutettiin eli mikä on vointi ja mitkä ovat oireet. Vatsakipua ja kuumetta. Enempää yksityiskohtia en kuvaile, onhan tämä sentään perheohjelma. Kovin tyypillistä näyttää olevan, että lääkäri alkaa ensimmäiseksi puhumaan ruokavaliosta ja "mitäs sitä on tultu syötyä". Ei, ei alkoholia, ei kahvia, ei rasvaista ruokaa, ei pilaantunutta ruokaa, ei stressiä, ei tupakkaa.. Ei sentään mahdollisesta raskaudesta kysynyt. Kuumetta oli.

Käytiin kirurgin konsultaatiossa. Vatsan koskettelua ja painelua. Kipua siellä, missä en sitä tiennyt aiemmin olevankaan. Lopputuloksena oli se, että he päättivät lähettää minut jatkotutkimuksiin Tasavallan Diagnostiikkakeskukseen, kenties gastroskopiaan ja sellaisiin. Sitä ennen kuitenkin ultraäänikuvaukseen. Ehkä ne sittenkin epäili raskautta.

Tutkimusten jälkeen odottelin aulassa ja katselin kun normaali klinikka-arki pyöri ympärillä. Oli siellä sellainen lääkäri, joita näkee ambulansseissa joissain tosi-tv -sarjoissa, sellaiset huomiotaherättävät säänkestävät vaatteet päällä. Kun ihmiselle on kehittynyt sellainen terve vainoharhaisuus, niin hetken jo ajattelin, että tuohan selvästi väijyy minua. Ja niinhän se teki. Tämä ambulanssilääkäri otti paperit mukaansa ja tulkkina toiminut vastaanottoapulainen laittoi takin päälle ja sanoi, että nyt mennään.

- Aha. Minne?

- Sairaalaan.

- Selvä.

Ulkona odotti ambulanssi ja sillä sitten ajeltiin ei Diagnostiikkakeskukseen, vaan Kaupunginsairaala numero yhteen. Sisäänkirautumisen yhteydessä paikalle saapui lääkäri ja teki nopean vatsanseudun tunnustelun ja totesi, että umpilisäke, leikkaukseen. Selevä. Sisäänkirjautumisen jälkeen tulkki palasi takaisin klinikalle ja sen jälkeen oltiinkin vähän heikommalla kielitaidolla liikkeellä.

Ekaa kertaa anpulanssilla.

Lääkärin ja hoitajan johdolla siirryimme kolmanteen kerrokseen kirurgiselle vuodeosastolle, mikä nyt näyttää aika samalta kuin mikä tahansa vuodeosasto missä tahansa sairaalassa, missä on tultu käytyä - työasioissa tai muuten. Harvemmin huvikseen kuitenkaan.

Kahden hengen huone kahdella erillisellä sängyllä, näkymä rakennustyömaalle. Oma kaappi ja yöpöytä. Omat astiat ja rulla vessapaperia. Kyllä, astiat annettiin heti käteen. Mitään ei kuitenkaan saanut syödä tai juoda. Mutta ruokapalvelu toimii niin, että keittäjä kiertää osastoa kärryjen kanssa ja tuo soppaa ja teetä ja sitä lapataan niille omille astioille - jotka pitää pestä itse käytön jälkeen. Vessan lavuaarissa. Ilman saippuaa. 

A room with a view. Terrible view.

Pala Suomea maailmalla. Huomaa kosteusvaurio. Liekö tullut sängyn mukana.

Huonetoveri vaikutti varsin avuliaalta ja näytti miten kaikki toimii - kuten esimerkiksi miten vessa vedetään ja kädet kuivataan. Valitettavasti ymmärrän vain noin yhden prosentin verran toveri potilaan jutuista. Mutta toisaalta sitä juttua on niin paljon, että pakostakin jotain ymmärtää. Useimmiten väärin, mutta ymmärtää kuitenkin.

No, siinä sitten odottelin ja makoilin sängyllä. Hoitaja kävi ihmettelemässä, missä on ne toiset vaatteet. Mitkä toiset vaatteet? Tulin suoraan klinikalta. Täällä siis ei ole sairaalavaatteita, vaan ihmiset tuovat omat kopioadidasverkkarinsa mukanaan. Itse kun en juurikaan suunnitellut tulevani tänne, en myöskään pakannut mukaan toilettitarvikkeita tai edes puhelimen laturia niiden verkkareiden lisäksi. No, kalsareissa sitten.

Sitten tuotiin tippapullo. Ai että mä tykkään, kun käsivarteen pistetään piikki. Niin paljon, että tykkään ihan mennä hervottomaksikin joskus. Nyt otettiin verinäytteitä ja laitettiin suolaliuos tippumaan. Ja annettiin kertakäyttöpartaterä. Ohjeena "ajele ittes". Eli ihokarvoitus pois leikkausalueelta. No nyt on ainakin talviturkki heitetty...

Piti antaa antibioottia, mutta neula perhana putosi. Nooh, haetaan nyt kuitenkin uusi

Ennen leikkaukseen lähtöä tulee hoitaja ja pyytää rahaa. Anteeksi mitä? Ai, arvotavarat ja rahat otetaan talteen leikkauksen ajaksi. Ne saa takaisin sitten myöhemmin. Rahat lasketaan suureleisesti ja tarkasti. Sormus ja kello. Minigrip-pussiin.

 
Muutaman tunnin odottelun jälkeen tultiin hakemaan leikkaukseen. Vaatteet pois ja kääriydy tähän. Mihin? Lakanaan. Okei. Sitten pyörätuolilla läpi hiljaisen, tyhjän ja hämärän sairaalan. Kello oli noin yhdeksän illalla. Täytyypä mainita tässä vaiheessa, että en ole aikaisemmin ollut leikkauksessa - tai sairaalassa ylipäätään yön yli. Uutta ja ihmeellistä tämä kaikki.

Leikkausosastolla pyörätuoli vaihtui sänkyyn ja sillä kärrättiin sitten leikkaussaliin. Matkalla oli aikaa ihastella kattoa ja sen niin moninaisia kuvioita, joita edellisvuosisatojen vesivahingot olivat piirtäneet joskus kauniin valkoiseen pintaansa. Toivoin vain, etteivät rappaukset ropisisi leikkaushaavaan.

Makasin leikkauspöydällä kuin jeesus ristillä, jos se olisi maannut ristillä. Kädet levällään ja pää takakenossa. Päässä suihkumyssy. Joku yrittää löytää suonta käsivarresta, toinen tyrkkää paperinivaskan nenän eteen ja elehtii kynällään. Allekirjoita suostumus tähän operaatioon. Sillä kädellä, johon juuri ollaan tyrkkäämässä neulaa. Hässäkkää. Kukaan ei puhu englantia. Kunnes joku nuorempi ammattilainen sanoo: "Don't be afraid.." Juuri ne sanat, jotka haluat kuulla ennen nukutusta. Kasvojen eteen ilmestyy maski ja siitä kuuluu pihinää ja sieltä tuleva kaasu haisee oudolle.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin herään. Epämiellyttävällä tavalla. Kurkussani on putki, jota pitkin valuu sylkeä keuhkoihin enkä pysty nielemään. Hoitaja tulee paikalle ja kehoittaa rauhoittumaan. Mutta kun hengitys. Toinen henkilö saapuu paikalle ja poistaa putken. Huoh. Ilmaa. Kiitos.

Herätyksen jälkeen paluu vuodeosastolle ja omaan punkkaan. Nukahtaminen ei ole vaikeaa, hyvää yötä. Seuraavana päivänä tulee ohjeita: älä pue vaatteita päälle, älä liiku. Hetken kuluttua tulee lääkäri takaisin ja sanoo, että hei pieni sekaannus, sun pitää liikkua. Sori siitä. Ensimmäisenä toipumispäivänä saa juoda vettä, toisena jo syödä jotain pehmeää. Huoneeseen tuodaan televisio, mutta siinä ei ole antennia. Sitten se viedään pois. Viihdykettä siis on. Ei ehkä niin kuin he ajattelevat.

 The televisio. Huomaa teräväpiirtokuva ja hehkuvat värit.

Nyt on jo sunnuntai. Kaksi ja puoli vuorokautta leikkauksesta. Voisin lähteä jo kotiin. Mutta ei, voi mennä jopa viikko. Sattuu sopivasti arkipyhä alkuviikkoon, niin voipi olla, ettei ole lääkäri, joka voisi minut vapauttaa, töissä. Mikäs tässä lepäillessä, mutta 1) sairaalaruoka, 2) huonetoveri, joka on pitkästynyt ja tykkää jutella (venäjäksi), lauleskella, näyttää perhekuviaan kännykästään, kysellä kuulumisia noin kymmenen sentin päästä omasta naamastani. Erityisesti toveri potilas tykkää kuorsata kovaäänisesti koko yön. Toverilta on leikattu kysta selästä, joten autan hänelle paitaa päälle ja pois. Tämäkin operaatio saa toisinaan homoeroottisia sävytteitä, kun toverin pää painuu kohti nivusiani ja itse kiskon paitaa toverin päältä...

Jos tämä jää viimeiseksi blogimerkinnäkseni, niin minut löytää todennäköisesti paikallispoliisin hallusta syytettynä huonetoverin jonkinasteisesta pahoinpitelystä..

KALKKUNANAKKI (just in case)