Katsaus kevään tapahtumiin

Ajattelin kerätä tähän kirjoitukseen hajanaisia kokemuksia kuluneelta keväältä. Yhteiseksi teemaksi voisi nimetä "Mitvit-kokemukset" tai "Kafka, sä et tiedä mitään".


Kokemus #1: Pankkiasiat.

Ilmeisesti täälläpäin on tapana, että työnantaja määrittää sen, minkä pankin asiakas olet. Tarkoittaa siis käytännössä sitä, että palkka maksetaan vain tietyn pankin tilille, joten uuden työnantajan palvelukseen siirryttäessä käyt myös avaamassa pankkitilin. Tällä hetkellä siis hallinnoin kahta pankkitiliä, yhtä Astanassa ja yhtä Almatyssa. Jaa, sanotte, että eikös ne pankit ole maanlaajuisia ja verkkoyhteydessä toisiinsa, joten ihan sama, missä olet? Totta kyllä, mutta ei ihan kaikille.

Nelisen vuotta sitten avasin tilin pankissa A (joka puolen vuoden jälkeen ostettiin ja muutettiin pankiksi B). Tässä pankissa hommat toimi melko juohevasti, pankkisiirrot kotimaahan sujuivat nopsaan ja luotettavasti - kunhan muisti tehdä tilisiirrot virka-aikaan, verkkopankissakin. Pankkikortti piti erikseen avata internetostoksia ja ulkomaankäyttöä varten.

Nyt täällä toisessa työpaikassa, joka kuuluu toki samaan konserniin, käytetään toista pankkia, sanotaanko nyt vaikka pankki C. Tilin avaaminen onnistui hyvin, verkkopankkikin osin englanniksi. Mutta. Koska. Ulkomaalainen ei voi siirtää rahaa maan sisällä toiseen pankkiin tai toiselle henkilölle. Ainoa rahasiirto, jonka voi suorittaa on ulkomaanvaluutan siirto toiselle luottokortille (raja 50 dollaria) tai Western Union -siirto ulkomaantilille (raja 150 dollaria plus toimitusmaksu).

No, koska tämä rahansiirto on niin vaikeaa, niin päätettiin hankkia vaimolle rinnakkaiskortti. Ihan senkin vuoksi, kun vuokra maksetaan käteisellä (meillä on siis asunto Astanassakin, kts. Kokemus #3). Mitäs siinä, pankkiin anomaan rinnakkaiskorttia. Koska asumme viikot eri kaupungeissa, viikonloput ovat ainoita hetkiä, kun voimme hoitaa mitään virallisia asioita. Onneksi pankit ovat auki myös lauantaisin.

Ensimmäinen käynti ("Hahaa!" huudahtaa satunnainen lukija "eipä varmasti mene kuin Strömsössä"): Kaikki menee hyvin, pankkivirkailija näpyttelee tietokoneelle tietoja ja tarkistaa henkilötiedot. Ei mutta, täällähän on vaimon tiedot koneella - vuodelta kilpi ja miekka. Vanha osoite ja vanha sukunimi. Ai kun kiva, homma helpottui hieman, vaihdetaan vaan uudet tiedot! Ei. Pitää olla vihkitodistus, jotta tietojärjestelmään voidaan vaihtaa uusi nimi. No, luodaan uusi asiakastiedosto? Ei onnistu, koska samalla hetulla on jo asiakas.

Toinen käynti (viikko edellisestä, koska lauantait): Kaikki tarvittavat paperit mukana, henkilöllisyydet tarkistetaan ja näppäimistöä hakataan puolisen tuntia. Seuraavaksi tarvitaan vaimon henkilöllisyyden varmentaminen. Eli vaimo käy konttoripäällikön luona näyttämässä henkilökorttia. Sitten prosessi jatkuu ja viedään päätökseen. Kahden viikon päästä pitäisi tulla tekstiviesti, että pankkikortti on noudettavissa.

Henkilöllisyyden tarkastus. Kuvasta oikealle on pankkivirkailija, salin toisessa päässä konttoripäällikkö tarkastaa henkilöpaperit.

Yhteydenotto pankkiin: Kahden viikon jälkeen ei kuulu viestiä. Vaimo soittaa palvelunumeroon. Pankin tiedossa ei ole mitään hakemusta lainkaan. Vaimo antaa rakentavaa palautetta pankin toimihenkilöistä ja palveluprosessista. Jostain se hakemus löytyy ja kahden viikon päästä pitäisi tulla tekstiviesti.

Kolmas käynti: Tekstiviesti saapui ja kortti on noudettavissa. Vaimo hakee kortin, joka jopa toimii.




Kokemus #2: Rekisteröintiasiat.

Perheeseemme saapui uusi jäsen. Ja hänet pitää tietenkin rekisteröidä - kolmen päivän kuluessa syntymästä. Onneksi synnytysklinikalla oli maistraatin palvelupiste, jossa sen voi tehdä sähköisesti. Virkailija saapui osastolle huoneeseemme, selitti prosessin ja antoi koodin, joka piti lähettää tekstiviestillä palvelunumeroon. Lisää ohjeita seuraisi tekstiviestillä. Jota ei koskaan tullut. Kävin kysymässä palvelupisteellä, että mitäs nyt. Valitettavasti teksitiviestipalvelu ei toimi tällä hetkellä. Pitää mennä maistraattiin itse paikan päälle. Noin puolitoista viikkoa syntymästä pääsimme käymään maistraatissa. Vaimo oli soittanut puhelinpalveluun, ja kysynyt, mitä asiakirjoja tarvitsemme mukaamme; passit molemmilta ja todistus klinikalta.

Maistraatissa: pääsemme palvelutiskille ja prosessi voi alkaa. Mutta. Minun passista tarvitaan kopio ja käännös. Jokaisesta sivusta, myös tyhjistä. Kysyn ja varmistan: myös tyhjistä sivuista? Khyyllä. Poistumme maistraatista ja yritämme löytää auktorisoitua käännöstoimistoa, joka on auki lauantaiaamuisin. Ei tahdo löytyä, mutta onneksi maistraatin naapurissa on sellainen. Otamme kopiot passista ja saamme käännöksen - vain henkilötietosivusta. Paluu maistraatiin, eri asiakaspalvelijalle. Luovutamme dokumentit, rekisteröinti onnistuu. Toki vaimon piti vielä kirjoittaa kirje, miksemme tehneet rekisteröintiä ajoissa (koska teidän järjestelmänne ei toimi!).

Koska kesällä aiomme lomailla Suomessa, uudelle perheenjäsenelle piti hankkia passi. Ja mitä siihen tarvitaan? Syntymätodistus ja passikuva. Ok, helppo homma.

Tässä vaiheessa blogin lukija saattaa arvatakin, että mutkiahan tähänkin matkaan on tulossa. Ja kyllä, en tuota pettymystä tässäkään asiassa; jotta lapsi voi saada passin, se täytyy olla rekisteröityneenä johonkin tiettyyn osoitteeseen. Ja vain asunnon omistaja voi henkilökohtaisesti maistraatissa käymällä rekisteröidä henkilön asukkaaksi siihen tiettyyn osoitteeseen.

Ja mehän asumme vuokralla.

Onneksi appivanhemmat omistavat asuntonsa ja anoppi kiiruhtaa töistä maistraattiin meidän siellä odotellessa. Anoppi saapuu, rekisteröi lapsen osoitteeseensa, palvelutiskiltä tulostetaan rekisteriote ja palataan passihakemuspalvelupisteelle. Tehdään hakemus, valokuva otetaan seuraavassa pisteessä, käydään pankkipalvelupisteessä maksamassa hakemus ja neljännessä pisteessä jätetään hakemus. Haluatteko pikana, erikoispikana vai tavallisena toimituksena? Otetaan pikana, saadaan muutamassa päivässä, kiitos.


Kokemus #3: Asuminen.

Koska perheeseen oli siis odotettavissa lisäystä ja tulisimme asumaan eri kaupungeissa, piti myös Astanaan saada koti. Ei mitään isoa asuntoa, sellainen, joka kelpaisi muutamaksi kuukaudeksi vauvan ensiasunnoksi. Muutamaa asuntoa kävimme katsomassa, mutta mitään erityisen hyvää tai käytännöllistä ei löytynyt. Kunnes sitten yksi ehdokas vaikutti melko lupaavalta: Uusi rakennus, ei aiempia vuokralaisia, ensimmäinen kerros, joten hissiä ei tarvinnut käyttää (kahdesti olen jäänyt hissiin jumiin). Pieni se oli, mutta kelpasi tarkoitukseen. Sänkyä ei ollut, mutta vuokranantaja lupasi sellaisen hankkia. Muutettiin sitten siihen asuntoon appivanhempien nurkista.

Aikaa kului ja sänkyä ei tullut. Oli kuulemma niin vaikeaa tällä vuokranantajalla ja kalliitahan ne sängyt. Ilmeisesti sänkyjä pidetään täällä luksustavaroina, koska Almatyn asunnossakaan ei ollut sänkyä kolmeen ensimmäiseen kuukauteen.

Sitten eräänä yönä alkoi kuulua ropinaa. Sadettahan se vain on. Maaliskuussa. Pakkasta vielä päälle kymmenen astetta. Vesi valui sisään keittiön ilmanvaihtohormista. Loppui kuitenkin pian.

Seuraavana viikonloppuna sama juttu, vettä keittössä. Soitto huoltomiehelle, joka tarkisti hormin. Kierteli naapurihuoneistoissa ja löysikin vian: huonosti asennettu putki yläkerrassa. Samalla kävi ilmi että rakennus ei ollut vielä virallisesti käytössä, vasta rakenteilla. Vaikka ihmisiä siellä jo asuikin. Aloimme siis etsiä uutta asuntoa.

"Täältä se jostain tulee"

Uusi asunto löytyi melko läheltä, vähän huonokuntoisempi, mutta kelpasi meille. Jos nyt hakemalla hakee jotain kritisoitavaa, niin... Hissi on maksullinen, myös alaspäin katutasolle mentäessä. Talvikuukausina lämmitys on aivan liian tehokas. Tapetit kuoriutuu seiniltä. Lähiravintolasta sain ruokamyrkytyksen (ei kuvaa).


Kokemus #4: Uusi perheenjäsen.

Pienestä, vaikkakin suhteellisen kattavasta kokemuksesta julkisesta terveydenhuollosta johtuen valitsimme yksityisklinikan synnytystä varten. Pakettiin kuului raskaudenaikaiset tarkastukset, itse päätapahtuma ja kolme, neljä päivää klinikalla toipumista ja tarkastuksia varten. Lisämaksusta saisi lisää "herkkuja", kuten epiduraalipuudutuksen. Menemättä yksityiskohtiin, kokemus oli suurimmilta osin positiivinen, eikä maksanut paljoa! Noin tuhannella eurolla sai ns. "avaimet käteen" -paketin. Ei palautusoikeutta.

Minullekin kävi ilmi, että pakettiin kuului myös isän sohvapaikka osastolla, onneksi oli yksityishuone. Ateriat eivät kuuluneet pakettiin. Toisaalta, katso kuva:

Sairaala-aamiainen: mannapuuroa, leipä, juusto ja voinokare. Teetä maidolla ja sokerilla (valmiiksi sekoitettuna).

Perinteisiin kuuluu, että sukua tulee klinikalle hakemaan vastasyntynyttä kotiin ilmapallojen ja kukkien kera. Meitä oli vastassa noin kymmenen hengen rytmiryhmä, joka saattoi meidät kotiin ja järjestivät sellaiset neljä tuntia kestävät teenjuonti- ja syöminkifestarit. Ja mä olisin vaan halunnut levätä..

Kiva kun tulitte.. Klinikalla on erityinen huone, jossa lapsi "luovutetaan" kotiin. Täällä suku odottaa ilmapallojen ja kukkien kera.

Kiva, jos jaksoit lukea loppuun! Välillä tulee mieleen, pitäisikö kirjoittaa ihan kirja tästä ulkomailla elämisestä...

Pitkä

Odottavan aika on.
Aiemmin oli jo puhetta muun muassa siitä, miten päästä töihin aamulla ja töistä kotiin illalla. Taksillahan ne matkat yleensä sujuu eikä se täällä kovin paljoa kirpaise: matka yhteen suuntaan kustantaa noin 2-3 euroa. Ja melko luotettavia ovat täällä nämä palvelut, helppoja käyttääkin mobiiliappien kanssa. Toki silloin tällöin tulee peruutuksia, mutta sitä varten on muita firmoja. Tietty se tarkoittaa myös sitä, että puhelimessa on nyt kolme eri taksiappia. Uberista sen verran, että täälläpäin maailmaa se on se epäluotettavin valinta - ja usein kallein. Ja sitten se toinen firma, jonka kuskit ajaa talon pihaan asti - mikä tietty on ihan kiva - mutta minkä talon? Aamut onkin kiva aloittaa pienellä kissa ja hiiri -leikillä!

Vaimon kanssa asutaan eri kaupungeissa ja viime viikolla oli onni asua vähän aikaa saman katon alla. Vaimo tuli vierailulle ja vietti lokoisan kaupunkiloman talvisessa Almatyssa. Ja sain minäkin syödä tiskatuista astioista kiäh kiäh. No, oikeasti kyllä tiskaan itsekin. Tiskikoneita on edelleen harvassa täällä.

Mutta tuossa päivänä eräänä vaimon makoillessa sohvalla ja itse ollessa töissä käytiin seuraavanlainen tekstiviestinvaihto:

Vaimo: Huomsitko?
Minä: Mitä?
V: Vai olikse vaan naapurit?
M: Mitä!?
V: Sohva heilui..
M: Miten? Ylösalas vai sivuittain?
V: Sivuittain.

Tekstiviesti kansallisesta hätänumeropalvelusta: Almatyn alueella havaittu 2-3 pallon voimakkuuksinen maanjäristys. (täällä magnitudi vissiin ilmaistaan palloina...)

Koulusta löytyy tällaisia opasteita. Turvallisin paikka maanjäristyksen sattuessa on... sateenvarjon alla?

Nykynuorison hapatuksia: valokuvaamossa asti pitää käydä otattamassa kuvia milloin mistäkin. Tällä kertaa odotusajasta. Huomatkaa sukat. Ollaan me lääkärissäkin käyty ottamassa kuvia, jänniä ne 4D-ultraäänikuvat. 

Jetsetelämää

Taas mennään eli lentokentällä odotetaan lentoa. Sen siitä saa, kun vaimo asuu reilun tuhannen kilometrin päässä ja viikonloput on ainoaa aikaa, kun pääsee tapaamaan. Siispä perjantaisin lento Astanaan ja sunnuntaina takaisin Almatyyn.

Kaiken kaikkiaan lentomatkustamisen hohto on hävinnyt jo aikaa sitten, eikä se kyllä näillä reissuilla palaa kovinkaan pian. Jotta ihan kaikki rahat ei menisi lentämiseen, pitää tietenkin valita mahdollisimman edullinen yhtiö. Ja sehän on se järkevin valinta, eikö?

Jotenkin on sympaattista, että täällä edelleen matkustajat antavat aplodit koneen laskeuduttua. Vaikka olisi ollut ihan sujuva lento ja laskeutuminen, joku aloittaa arat taputukset, johon yhtyy pikkuhiljaa koko kone. Vai onko se vaan kiitollisuutta, että päästiin perille - koneesta huolimatta. Tämä kyseinen yhtiö kun ei lennä esimerkiksi Eurooppaan, ei täytä EU:n vaatimuksia.

Tarjoilua kuitenkin sen puolitoistatuntisen lennon aikana on! Vettä, mehua, kuumia juomia ja sämpylä. Ei sitä enempää ehtisikään. Tai maistuisikaan, lauantaimakkara on niin lääst siison.

No, nyt pitääkin jo rientää portille! Kone odottaa.

Huomioita kansainvälisestä elämästä

Hyvää Uutta Vuotta Astanasta, Kazakstanista (taas)!

Kuten vuodenvaihteeseen niin usein kuuluu menneen vuoden muistelu ja kohokohtien kertaus, tämäkään blogi ei tee poikkeusta. Tässä siis parhaat palat: Muutimme edestakaisin, haimme viisumeja sieltä sun täältä. Noin, saatiin sekin pois päiväjärjestyksestä.

Mutta menneen vuoden ja aiempienkin perusteella yksi asia on jäänyt erityisesti mieleen; kun muutat eri maiden välillä ja olet asunut jo useamman vuoden ulkomailla, sinulla ei ole omaa kotia. Enkä nyt puhu syntymäkodista tai vanhempien kodista vaan ihka omasta aikuisen kodista.

Ensimmäistä kertaa ulkomaille muuttaessani irtisanoin vuokra-asuntoni siten, että lähtöaamuna vein avaimet pois ja jatkoin matkaa lentokentälle. Seuraava majapaikka oli työnantajan tarjoama eikä se oikein kodilta tuntunutkaan - vuodeksihan sitä vain tultiin. Noh, kolme ja puoli vuotta sekä viittä asuntoa myöhemmin sitä kotia ei vieläkään ole.

Tässä välissä KELAltakin tuli sähköposti, että en enää kuulu sosiaaliturvan piiriin. Niin että turha on Suomeen tulla sairastamaan.

Tämä kodittomuus korostuu juuri loma-aikaan. Suomeen tullessa sitä on tuttujen nurkissa tai maksullisissa majoituksissa kuten hotellit tai AirBnB. Ja etenkin, jos on työpaikka vaihtumassa loman toisella puolen, silloin etenkään ei ole edes asuntoa, jossa säilyttää tavaroitaan. Sitä on sitten työpaikkojen välissä teknisesti koditon ja työtön. Onnellinen saa olla, että työ ja asunto odottaa muutaman viikon päässä (joo joo, opettajien lomat).

Ja mitenkään ylläolevaan liittymättä: Joululoman aluksi kävin kuvaamassa erään kapakan valomainoksen, jonka ajattelin jotenkin sopivan tämän blogin teemaan:

Ja ei, en ole sortunut ryyppäämään, kunhan vain kävelin ohi. Siinä kuvaa ottaessa kapakan ulkopuolella tupakalla oleva kolmikko pyysi päästä kuvaan. No toki, otin kärykolmikosta kuvan ja lähetin sen heille. Näin joviaaleja sitä ollaan Kalliossa. Ja näin lähelle paheita ajauduin. Sivuosumia.

Menolippu

Jo vuosia sitten tuli todettua, että mun ei kannata varata matkoja ja etenkään lentoja kovinkaan hyvissä ajoin. Aina tulee jotain, kuten flunssaa tai suunnitelmat muuten muuttuu - kuten aikanaan ensimmäisellä Las Vegasin matkalla. Liput ja hotelli oli varattuna hyvissä ajoin, mutta niin vaan siitepölyflunssa iski päälle. Siellä sitten ilman ääntä ja pienessä kuumeessa kiertelin kasinot ja kapakat. Musikaaliakin kävin katsomassa; Mamma Mia ja kaikki laulaa mukana - paitsi se yksi tyypillinen suomalainen.. Mutku flunssa.. Ruokaa sai sormella osoittamalla (perhanan kielitaidottomat turistit).

No oli mulla pointtikin. Qatarista kun lentää melkein minne vaan vähänkään hyvämaineisilla lentoyhtiöillä, niin lippujen hinnat kiipii nopeasti ja korkealle, mitä lähemmäksi lomasesonki lähenee. No, joululomaa varten varattiin liput Astanaan "jo" kuukausi sitten. Mutta sitten viikko pari siitä suunnitelmat muuttuivat ja peruttiin nämä liput ja otettiin uudet Suomeen. Nämä liput peruttiin muutama päivä sitten ja odoteltiin ja pähkäiltiin, mihinkäs sitten ja koska. No tänään sitten ostin vaimolle liput kotiin Astanaan - huomiseksi. Oma lippu vielä ostamatta, saas nähdä minne sitä nyt sitten lähtis - kaksi viikkoa aikaa päättää..

Ja ei, ei ole tullut eroa. Antakaas kun kerron.

Muutama viikko sitten päätettiin, että me halutaan takaisin Kazakstaniin. Lopetetaan työt täällä ja mennään takaisin. Onneksi oli vielä koeaika päällä, joten irtisanomisaika oli vain kaksi viikkoa. Lupasin kuitenkin jäädä lukukauden loppuun ja samalla sai työnantaja aikaa korvaajan rekrytointiin. Nyt odottaa uusvanha työ Almatyssa - eri kaupunki ja koulu, mutta sama työnantaja kuin aiemminkin.

Toki nyt sitten on edessä taas viisumin hakeminen. Haluatteko kuulla lisää? Lukekaa alla oleva tai hypätkää suoraan valokuviin alla.

Ajatus oli, että me molemmat mennään Suomeen yhdessä, haetaan mulle se viisumi ja palataan Kazakstaniin yhdessä. Mutta. Vaimon Schengen-viisumi umpeutuu perjantaina joulukuun 22. päivä. Suomessa oltaisiin lauantaina 16. päivä. Olisihan siinä tuleva viikko aikaa hoitaa viisumi ja suurlähetystön mukaan käsittelyaika on viisi päivää eli valmista olisi 22. päivä. Paitsi että suurlähetystö on kiinni ma-ke juuri sillä viikolla.

Ai miksei haeta uutta viisumia vaimolle jo täällä Dohassa? Yritettiin jo. Ei saatu. Pitäisi hakea turistiviisumia ja siihen tarvitsisi taas pinon asiakirjoja ja käsittelyaika ei riitä - pitää lähteä ennen kuin tulisi valmista. No, päätettiin, että vaimo lähtee kotiin jo nyt ja hakee uutta viisumia siellä ja ehkä sitten vietetään joulu Suomessa. Niin, ja mun työviisumillahan ei sitten pääse maahan kuin vasta tammikuussa..

Ja arvatkaa mitä.. Tulipa taas lähetettyä tutkintotodistus kuriirilla Suomeen maistraattiin - tällä kertaa Apostille-todistusta varten.

Vinkki asiaa harkitseville: älkää muuttako ulkomaille. Ei ainakaan EU:n ulkopuolelle. Ja älkää rakastuko EU/ETA alueen ulkopuolelta tuleviin.

Ja sitten loppukevennykseen: kuvia!

Nykyisen työpaikan perehdyttämistilaisuudessa elokuussa tuli lätkäistyä nimitarralappu lompakon kylkeen. Saas nähdä kumpi kestää pidempään: työpaikka vai tarra..

Taidetta koulun käytävillä. Diptyykki: "Liemestä liuokseen". Akryyli betonilla. Vuosi: tuntematon. Taiteilija: tuntematon.

 Asuinkompleksi on rajattu muurilla. Tien päässä liikennemerkki "pysähtyminen kielletty". 

Hedonistinen välisoitto

Kuten lienee ymmärrettävää, nykyisessä asemapaikassani ei sillä viinanpirulla läträillä. Eikä possulla mässäillä. Siitäkin huolimatta näitä paheita on päässyt jo harjoittamaan, mutta hintansa synneilläkin.

Ensikosketus kiellettyihin hedelmiin tuli pari viikkoa sitten, kun nautimme vaimon kanssa ravintolaillallista pitkästä aikaa. Paikka valikoitui Tripadvisorin mukaan ja pienoinen pettymyshän se oli; pöytä keittiönoven vierestä eikä interiööri muutenkaan ollut kummoisempi. No, tämähän nyt ei ollut se pääasia, vaan viina. Lasillinen giniä tonikilla maksoi saman verran kuin Helsingissä huippuravintoloissa. Mutta kaipa se eksotiikka maksaakin - olkoonkin sitten Helsinki tai gini.

Sinällään ravintolahinnat täällä eivät pääse harmittamaan, kun harvemmin käy. Siitä huolimatta koko syksyn on mielessä kaihertanut tieto, että kyllä täältä alkokin löytyy.. Yksi. Koko valtakunnassa. Ja sinne pitää hankkia jäsenkortti, joka maksaa sellaiset 40 euroa vuosi. Ja hakemuksessa pitää ilmoittaa hakijan uskonto. Mutta saapahan sitten ostella virkisteitä - aina ostolimiittiin saakka, joka on suhteellinen kuukausipalkkaan nähden. Toki tämä limiitti on aika antelias enkä usko, että monikaan pystyy koko pottia juomaan kuukaudessa.

Eilen perjantaina oli sitten ensivierailun paikka. Onneksi jäsenkortin sai odottaessa ja ostoksille pääsi samantien. Kaupan ovella odotti vartija, joka tarkisti (kuvallisen) jäsenkortin ja päästi kauppaan sisälle. Ja voi! Kuinka nostalginen tuulahdus 90-luvulta! Paikka oli kuin pienimuotoinen ruotsinlaivan tax free. Tosin hintoihin sisältyy sadan prosentin alkoholivero (kuulopuheiden perusteella). Ja olihan siellä pieni ruokakulmauskin: Possupuoti, josta löytyy makkaraa ja sen semmoista. Ja arvatkaas; perjantai-iltana syötiinkin sitten uunimakkaraa ja perunamuusia. Ja yömyssy jälkiruoaksi. Oi onnea.

Kuvia tähän en nyt arvannut liittää, en niitä kaupasta ottanutkaan ja ruoat tuli jo syötyä..

Syysunelmaa

Yleensä tähän aikaan vuodesta sitä alkaa kiroamaan sadetta ja harmautta - tai niin ainakin oli vielä viime vuoteen asti tapana. Tänä vuonna rännästä ja loskasta ei tarvitse juuri huolehtia, nykyinen asemapaikka alkaa näyttämään parhaimmat puolensa, juuri kun vuosi kääntyy syksyyn ja kohti talvea. Tällä viikolla tapahtui kuitenkin käänne; vuorokaudessa on enää alle 12 tuntia auringonpaistetta - vaikka onhan se hieman enemmän kuin marraskuussa Helsingissä vuonna 2014 (3 tuntia/kuukausi*).

No, totta puhuakseni ei se elämä täällä ole aina ruusuilla tanssimista, töissäkin pitää käydä. Teoriassa nykyisessä työpaikassa on vähemmän opetustunteja kuin edellisessä työpaikassa, mutta jotenkin sitä työtä tuntuu olevan enemmän. Suurimmaksi osaksi johtunee siitä, että nyt opetan kolmea eri ainetta, joista yksi aivan uusi kokemus (Ympäristöjärjestelmät ja yhteiskunta), ja kolmea eri luokka-astetta.

Noin ylipäätään opiskelijat eivät poikkea suomalaisista kollegoistaan. Samanlaisia höpöttäjiä ja viimetinkaan jättäviä täälläkin. Yksi ero kuitenkin on; ns. yläasteen ryhmät on jaettu tyttöihin ja poikiin. Ensin luulin, että oli käynyt huono tuuri, kun sain poikaryhmän ysiluokan luonnontieteisiin. Sitten sijaistin tyttöryhmää ja ajattelin: ehkä onkin parempi opettaa poikia. Kunnes oma ryhmäni räjähti käsiin. Tilanne eskaloitui niin pitkälle, että viime viikolla luokassa oli kolme opettajaa pitämässä huolta siitä, että ryhmä pysyi ojennuksessa. Tällä viikolla on jo mennyt vähän paremmin.

Mutta nämäkin ikävät kokemukset haihtuu mielestä, kun lekottelee uima-altaalla leppoisassa tuulenvireessä, veden ollessa noin 35 asteista ja tarjoilijat kärräävät ruokaa tilauksesta. Taikka kun on kansainvälinen opettajien päivä ja koulussa opiskelijat jakavat ruusuja, kahvimukeja ja kiitoksia. Taikka kun tulee torstaina (viikon viimeinen työpäivä) kotiin, jossa odottaa pannullinen pitsaa ja banaanikääretorttu. Ja banaanipannareita. Ja jäätelöä. Ja suklaata. Ja alkoholiton kylmä mallasjuoma.

Kerran vuodessa on hyvä olla opettaja.

 Kerran viikossa (ainakin) on hyvä tulla kotiin.

* Muistinvaraisesti