No, totta puhuakseni ei se elämä täällä ole aina ruusuilla tanssimista, töissäkin pitää käydä. Teoriassa nykyisessä työpaikassa on vähemmän opetustunteja kuin edellisessä työpaikassa, mutta jotenkin sitä työtä tuntuu olevan enemmän. Suurimmaksi osaksi johtunee siitä, että nyt opetan kolmea eri ainetta, joista yksi aivan uusi kokemus (Ympäristöjärjestelmät ja yhteiskunta), ja kolmea eri luokka-astetta.
Noin ylipäätään opiskelijat eivät poikkea suomalaisista kollegoistaan. Samanlaisia höpöttäjiä ja viimetinkaan jättäviä täälläkin. Yksi ero kuitenkin on; ns. yläasteen ryhmät on jaettu tyttöihin ja poikiin. Ensin luulin, että oli käynyt huono tuuri, kun sain poikaryhmän ysiluokan luonnontieteisiin. Sitten sijaistin tyttöryhmää ja ajattelin: ehkä onkin parempi opettaa poikia. Kunnes oma ryhmäni räjähti käsiin. Tilanne eskaloitui niin pitkälle, että viime viikolla luokassa oli kolme opettajaa pitämässä huolta siitä, että ryhmä pysyi ojennuksessa. Tällä viikolla on jo mennyt vähän paremmin.
Mutta nämäkin ikävät kokemukset haihtuu mielestä, kun lekottelee uima-altaalla leppoisassa tuulenvireessä, veden ollessa noin 35 asteista ja tarjoilijat kärräävät ruokaa tilauksesta. Taikka kun on kansainvälinen opettajien päivä ja koulussa opiskelijat jakavat ruusuja, kahvimukeja ja kiitoksia. Taikka kun tulee torstaina (viikon viimeinen työpäivä) kotiin, jossa odottaa pannullinen pitsaa ja banaanikääretorttu. Ja banaanipannareita. Ja jäätelöä. Ja suklaata. Ja alkoholiton kylmä mallasjuoma.
Kerran vuodessa on hyvä olla opettaja.
Kerran viikossa (ainakin) on hyvä tulla kotiin.
* Muistinvaraisesti
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti