Sairaan huono juttu

Alunperin piti kirjoittaa siitä, miten yritin hankkia kazakstanilaisen ajokortin, mutta siitä ei olisi ollut kovinkaan paljoa kerrottavaa. Lopputuloksen arvanneekin jo ilman, että sitä sanoo julki. Juu ei.

Sen sijaan voisin hieman valottaa, kuinka täkäläinen terveydenhuolto toimii. Tästä saattaa tulla vähän pidempi sepustus - mutta tässä sairaalavuoteella makoillessa on aikaa kirjoitella. Toivottavasti teilläkin on aikaa lukea. Näin se tarina alkaa:

Oli synkkä ja myrskyinen yö. Tai ainakin tuuli vähän tavallista kovempaa. Asunnon ulkopuolella oleva valonheitin pitää huolen siitä, ettei kovin synkkääkään tule edes keskellä yötä. Ihan kuin kesällä Suomessa. No, terveydentilassa tapahtui käänne huonompaan ja aamulla päätin jäädä kotiin toipumaan. Elettiin torstaiaamua.

Työnantaja vaatii sairaustodistuksen heti ensimmäiseltä päivältä, joten aamun ensimmäisten toimenpiteiden joukossa oli a) ilmoitus työnantajalle ja työtovereille poisjäännistä ja b) ajanvaraus klinikalle. Osio A onnistui tekstiviesteillä, osio B taas vaati hieman yritteliäisyyttä, koska klinikan nettisivuilla olevaan numeroon ei tietekään vastattu. Oikea numero löytyi help-linen kautta ja ajankin sain varattua iltapäivälle. Hyvä, seuraavaksi lepoa ja odottelua. Meille tarjotaan yksityisen klinikan terveyspalvelut työnantajan puolesta ja oman arvioni mukaan ihan kattavasti, jopa vähän hammashoitoakin saa. Ja ilmaiset lääkkeet. Viime kerralla niihin en päässyt käsiksi, koska wotevö. Ensimmäisessä apteekissa ei ollut kyseisiä lääkkeitä. Toiseen apteekkiin päästyäni apteekkari totesi, että resepti on vanhentunut. Kolmessa päivässä.

Takaisin tämänviikkoiseen seikkailuun! Torstai-iltapäivä ja klinikka. Ilman odotusta suoraan lääkärille. Tämä on mainio klinikka, koska heillä on englantia puhuvia vastaanottovirkailijoita ja yksi tulikin mukanani vastaanotolle. Perustanssiliikkeet toteutettiin eli mikä on vointi ja mitkä ovat oireet. Vatsakipua ja kuumetta. Enempää yksityiskohtia en kuvaile, onhan tämä sentään perheohjelma. Kovin tyypillistä näyttää olevan, että lääkäri alkaa ensimmäiseksi puhumaan ruokavaliosta ja "mitäs sitä on tultu syötyä". Ei, ei alkoholia, ei kahvia, ei rasvaista ruokaa, ei pilaantunutta ruokaa, ei stressiä, ei tupakkaa.. Ei sentään mahdollisesta raskaudesta kysynyt. Kuumetta oli.

Käytiin kirurgin konsultaatiossa. Vatsan koskettelua ja painelua. Kipua siellä, missä en sitä tiennyt aiemmin olevankaan. Lopputuloksena oli se, että he päättivät lähettää minut jatkotutkimuksiin Tasavallan Diagnostiikkakeskukseen, kenties gastroskopiaan ja sellaisiin. Sitä ennen kuitenkin ultraäänikuvaukseen. Ehkä ne sittenkin epäili raskautta.

Tutkimusten jälkeen odottelin aulassa ja katselin kun normaali klinikka-arki pyöri ympärillä. Oli siellä sellainen lääkäri, joita näkee ambulansseissa joissain tosi-tv -sarjoissa, sellaiset huomiotaherättävät säänkestävät vaatteet päällä. Kun ihmiselle on kehittynyt sellainen terve vainoharhaisuus, niin hetken jo ajattelin, että tuohan selvästi väijyy minua. Ja niinhän se teki. Tämä ambulanssilääkäri otti paperit mukaansa ja tulkkina toiminut vastaanottoapulainen laittoi takin päälle ja sanoi, että nyt mennään.

- Aha. Minne?

- Sairaalaan.

- Selvä.

Ulkona odotti ambulanssi ja sillä sitten ajeltiin ei Diagnostiikkakeskukseen, vaan Kaupunginsairaala numero yhteen. Sisäänkirautumisen yhteydessä paikalle saapui lääkäri ja teki nopean vatsanseudun tunnustelun ja totesi, että umpilisäke, leikkaukseen. Selevä. Sisäänkirjautumisen jälkeen tulkki palasi takaisin klinikalle ja sen jälkeen oltiinkin vähän heikommalla kielitaidolla liikkeellä.

Ekaa kertaa anpulanssilla.

Lääkärin ja hoitajan johdolla siirryimme kolmanteen kerrokseen kirurgiselle vuodeosastolle, mikä nyt näyttää aika samalta kuin mikä tahansa vuodeosasto missä tahansa sairaalassa, missä on tultu käytyä - työasioissa tai muuten. Harvemmin huvikseen kuitenkaan.

Kahden hengen huone kahdella erillisellä sängyllä, näkymä rakennustyömaalle. Oma kaappi ja yöpöytä. Omat astiat ja rulla vessapaperia. Kyllä, astiat annettiin heti käteen. Mitään ei kuitenkaan saanut syödä tai juoda. Mutta ruokapalvelu toimii niin, että keittäjä kiertää osastoa kärryjen kanssa ja tuo soppaa ja teetä ja sitä lapataan niille omille astioille - jotka pitää pestä itse käytön jälkeen. Vessan lavuaarissa. Ilman saippuaa. 

A room with a view. Terrible view.

Pala Suomea maailmalla. Huomaa kosteusvaurio. Liekö tullut sängyn mukana.

Huonetoveri vaikutti varsin avuliaalta ja näytti miten kaikki toimii - kuten esimerkiksi miten vessa vedetään ja kädet kuivataan. Valitettavasti ymmärrän vain noin yhden prosentin verran toveri potilaan jutuista. Mutta toisaalta sitä juttua on niin paljon, että pakostakin jotain ymmärtää. Useimmiten väärin, mutta ymmärtää kuitenkin.

No, siinä sitten odottelin ja makoilin sängyllä. Hoitaja kävi ihmettelemässä, missä on ne toiset vaatteet. Mitkä toiset vaatteet? Tulin suoraan klinikalta. Täällä siis ei ole sairaalavaatteita, vaan ihmiset tuovat omat kopioadidasverkkarinsa mukanaan. Itse kun en juurikaan suunnitellut tulevani tänne, en myöskään pakannut mukaan toilettitarvikkeita tai edes puhelimen laturia niiden verkkareiden lisäksi. No, kalsareissa sitten.

Sitten tuotiin tippapullo. Ai että mä tykkään, kun käsivarteen pistetään piikki. Niin paljon, että tykkään ihan mennä hervottomaksikin joskus. Nyt otettiin verinäytteitä ja laitettiin suolaliuos tippumaan. Ja annettiin kertakäyttöpartaterä. Ohjeena "ajele ittes". Eli ihokarvoitus pois leikkausalueelta. No nyt on ainakin talviturkki heitetty...

Piti antaa antibioottia, mutta neula perhana putosi. Nooh, haetaan nyt kuitenkin uusi

Ennen leikkaukseen lähtöä tulee hoitaja ja pyytää rahaa. Anteeksi mitä? Ai, arvotavarat ja rahat otetaan talteen leikkauksen ajaksi. Ne saa takaisin sitten myöhemmin. Rahat lasketaan suureleisesti ja tarkasti. Sormus ja kello. Minigrip-pussiin.

 
Muutaman tunnin odottelun jälkeen tultiin hakemaan leikkaukseen. Vaatteet pois ja kääriydy tähän. Mihin? Lakanaan. Okei. Sitten pyörätuolilla läpi hiljaisen, tyhjän ja hämärän sairaalan. Kello oli noin yhdeksän illalla. Täytyypä mainita tässä vaiheessa, että en ole aikaisemmin ollut leikkauksessa - tai sairaalassa ylipäätään yön yli. Uutta ja ihmeellistä tämä kaikki.

Leikkausosastolla pyörätuoli vaihtui sänkyyn ja sillä kärrättiin sitten leikkaussaliin. Matkalla oli aikaa ihastella kattoa ja sen niin moninaisia kuvioita, joita edellisvuosisatojen vesivahingot olivat piirtäneet joskus kauniin valkoiseen pintaansa. Toivoin vain, etteivät rappaukset ropisisi leikkaushaavaan.

Makasin leikkauspöydällä kuin jeesus ristillä, jos se olisi maannut ristillä. Kädet levällään ja pää takakenossa. Päässä suihkumyssy. Joku yrittää löytää suonta käsivarresta, toinen tyrkkää paperinivaskan nenän eteen ja elehtii kynällään. Allekirjoita suostumus tähän operaatioon. Sillä kädellä, johon juuri ollaan tyrkkäämässä neulaa. Hässäkkää. Kukaan ei puhu englantia. Kunnes joku nuorempi ammattilainen sanoo: "Don't be afraid.." Juuri ne sanat, jotka haluat kuulla ennen nukutusta. Kasvojen eteen ilmestyy maski ja siitä kuuluu pihinää ja sieltä tuleva kaasu haisee oudolle.

Kaksi ja puoli tuntia myöhemmin herään. Epämiellyttävällä tavalla. Kurkussani on putki, jota pitkin valuu sylkeä keuhkoihin enkä pysty nielemään. Hoitaja tulee paikalle ja kehoittaa rauhoittumaan. Mutta kun hengitys. Toinen henkilö saapuu paikalle ja poistaa putken. Huoh. Ilmaa. Kiitos.

Herätyksen jälkeen paluu vuodeosastolle ja omaan punkkaan. Nukahtaminen ei ole vaikeaa, hyvää yötä. Seuraavana päivänä tulee ohjeita: älä pue vaatteita päälle, älä liiku. Hetken kuluttua tulee lääkäri takaisin ja sanoo, että hei pieni sekaannus, sun pitää liikkua. Sori siitä. Ensimmäisenä toipumispäivänä saa juoda vettä, toisena jo syödä jotain pehmeää. Huoneeseen tuodaan televisio, mutta siinä ei ole antennia. Sitten se viedään pois. Viihdykettä siis on. Ei ehkä niin kuin he ajattelevat.

 The televisio. Huomaa teräväpiirtokuva ja hehkuvat värit.

Nyt on jo sunnuntai. Kaksi ja puoli vuorokautta leikkauksesta. Voisin lähteä jo kotiin. Mutta ei, voi mennä jopa viikko. Sattuu sopivasti arkipyhä alkuviikkoon, niin voipi olla, ettei ole lääkäri, joka voisi minut vapauttaa, töissä. Mikäs tässä lepäillessä, mutta 1) sairaalaruoka, 2) huonetoveri, joka on pitkästynyt ja tykkää jutella (venäjäksi), lauleskella, näyttää perhekuviaan kännykästään, kysellä kuulumisia noin kymmenen sentin päästä omasta naamastani. Erityisesti toveri potilas tykkää kuorsata kovaäänisesti koko yön. Toverilta on leikattu kysta selästä, joten autan hänelle paitaa päälle ja pois. Tämäkin operaatio saa toisinaan homoeroottisia sävytteitä, kun toverin pää painuu kohti nivusiani ja itse kiskon paitaa toverin päältä...

Jos tämä jää viimeiseksi blogimerkinnäkseni, niin minut löytää todennäköisesti paikallispoliisin hallusta syytettynä huonetoverin jonkinasteisesta pahoinpitelystä..

KALKKUNANAKKI (just in case)

Joukkoliikenne

Hei taas pitkästsä aikaa. Mitään ihmeempiä ei ole tässä viime aikoina (viikkoina, kuukausina) tapahtunut, joten ajattelin kertoa hieman busseista, paikallisliikenteestä.

Nythän on niin, että uuden asunnon ja sitä myöten osoitteen ansiosta käytän julkisia kulkuneuvoja työ- ja kotimatkoihin. Eli bussilla mennään. Ja mikäs siinä, mukavaahan se. Ja halpaa. Aika paljon liikenteessä näkee jo vähän ikääntyneempää kalustoa, kuten alla olevasta kuvasta näkee.

 Perusbussi, ei uusi, ei vanha. Perille pääsee.

Jos on oikein hyvä tuuri ja käyttää tiettyä linjaa, niin saattaa päästä jopa upouuden bussin kyytiin. Näitä ostettiin viime vuonna tietyille linjoille ja näissä on mukavasti tilaa ja hantaakeja mistä pitää kiinni. Niin, kuskeille voisi opettaa, miten kaupungissa ajetaan. Ei ole harvassa ne kerrat, jolloin kuski nilkuttaa ruuhkassa eli metrin välein toistuu kaasu-jarru-kaasu-jarru... Siinä sitten matkustajat hytkyvät bussin sisällä ja yrittävät pysyä pystyssä. Samaan ilmiöön törmäsin kyllä Helsingissäkin, ei siinä.

 Uusi bussi. Eli ei muualta käytöstä poistettu romu. Ilmastointi ja kaikki.

Mutta ette arvaakaan, kuinka onkaan sellainen tuuri juuri aamuruuhkan aikaan melkein aina. Niin, se kolmas versio näistä busseista. Linjurissa on yksi ovi, mistä kuljetaan ja se on keskellä autoa. Ovi on liukuovi, mikä sekin on jännää. Istumapaikat on seinustoilla, yksi rivi kummallakin puolella eli enimmäkseen on seisomapaikkoja. No mikäs siinä, bussimatka kestää vain sen puolisen tuntia, joten helppo rasti. Paitsi. Ruuhka. Sanon vaan, että Suomessa ei ole täyttä bussia nähtykään. Sillit suolassa, sellaista se on. Kirjaimellisesti. Kättä ei voi liikauttaa, koska se on jumissa ihmismassassa. Jalat osuu lattiaan toisinaan. Ja sitten seuraavalla pysäkillä tulee lisää matkustajia. Henkilökohtainen tila on se, mitä jää takin alle. Eli käytännössä ei mitään.

Ja aamulla päätin ottaa eväät mukaan takin taskuun; pari mandariinia ja banaani..

 Tässä bussissä on tilaa. Nyt ei ole ruuhka-aika. Huomaa liukuovi.

Juurikin tänä aamuna taas ajattelin, miksi teen tätä. Matkustan bussilla töihin? Bussilippu maksaa noin 20 eurosenttiä. Taksi maksaisi 2 euroa.

Käytännön vinkki

Paljastanpa tuon vinkin ihan kärkeen: Sitten kun muutat tännepäin maailmaa, niin älä suunnittele tekeväsi montaa asiaa samaan aikaan. Tai edes kahta. Antakaas kun kerron.

Sitä ennen kuitenkin hyvät alkaneen vuoden toivotukset! Uutta vuotta kävimme vastaanottamassa jääpuistossa (luonnollisesti), jossa oli livemusiikkia (pakkasta noin parisenkymmentä astetta) ja ilotulituksia (taivaalla ja yleisön keskellä).

Anoppi ja minionit. Anoppi etualalla.

Presidentin uudenvuodenpuhe juuri ennen puoltayötä.

Tuossa loppusyksystä tuli erinäisistä syistä tarve vaihtaa asuntoa (oma tarinansa sekin). Palkkasimme välittäjän hoitamaan hommaa marraskuun aikana ja pääsimmekin katsomaan paria asuntoa - valitettavasti molemmissa oli pahoja kosteusvaurioita. Pienen tauon jälkeen jatkoimme joulukuussa etsintää ja tässä vaiheessa oli jo pientä aikataulupainetta löytää sopiva kohde, koska ajatuksena oli muuttaa vuodenvaihteessa. Välittäjä oli ihan kivasti aktiivinen ja kävimme katsomassa useita asuntoja, joista joku oli liian pieni tai ei sopinut muihin vaatimuksiin (esim. vuokraajan oli oltava rekisteröitynyt yrittäjä). Kohteita oli kaikenkaikkiaan kahdeksan.

Lopulta löysimme suurinpiirtein kaikki kriteerit täyttävän asunnon ja vuokraajan. Sanoimme kyllä asunnolle. Saimme kopiot kaikista dokumenteista. Kysyimme pienistä korjauksista asuntoon ja olisi kuulemma onnistunut. Hienoa, irtisanotaan vuokrasopimus vanhaan asuntoon! Lähtöpäivä häämatkallekin lähestyi, joten asia oli kunnossa.

Paitsi että vuokranantaja alkoi vaatia rahaa jo joulukuulta, vaikka sovittu oli, että muutto on vuodenvaihteessa. Eihän sellainen nyt käy päinsä. Peruimme vuokrauksen, varsinkin, kun välittäjällä oli tarjota vaihtoehto; aiemmin nähty asunto olikin tarjolla, koska vuokranantaja oli junaillut yrityksen hoitamaan vuokrauksen. Selvä, sinne sitten. Ja nyt häämatkalle!

8000 kilometriä ja 50 lämpöastetta etelämpänä.

Päiväntasaajan tuolla puolen, kahdeksan tuhannen kilometrin päässä Astanasta. Pari päivää jo rannalla ja altaalla loikoiltuamme välittäjä lähettää tekstiviestin: vuokraus peruttu, koska vuokranantaja halusi rahaa jo joulukuulta - oltiin noin päivämäärällä 21.12. eli reilu viikko olisi ollut vielä ennen muuttoa. Jaa, että ei sitten ole asuntoa, mihin mennä, kun palataan matkalta?

Onneksi välittäjällä oli vielä yksi ässä hihassa. Lähetti kuvia vielä yhdestä asunnosta, paperit kunnossa ja vuokraus alkaisi vuodenvahtuessa. Viikko aikaa lähteä vanhasta asunnosta, me itse Balilla. Ei kai siinä muu auttanut, kuin sanoa joo, me otetaan se.

Aikataulu oli sen verran tiukka, että matkalta palauttuamme tiistai-iltana aloimme pakkaamaan tavaroita. Kaiken tämän muuttohässäkän keskellä piti vielä käydä rekisteröitymässä maahanmuuttoviranomaisella, koska maahantulolomakkeeseen annettiin vain yksi leima - eli viisi kalenteripäivää aikaa käydä ilmoittautumassa. Mutta koska uusivuosi, niin nyt heti.

Keskiviikkoaamupäivä menikin siinä, kun kävin virastossa kuulemassa, ettei se noin vain onnistukaan. Työnantajalta pitää saada joku leima. Mutta jos kaikki on jo lomalla? Ei. Ensi viikolla on jo myöhäistä! Ei. Onneksi sain heräteltyä työpaikalta yhden henkilön, joka sai homman hoidettua. Illalla jatkoimme pakkaamista ja lastasimme tavarat autoon, ajoimme kohteeseen, jolloin näimme ensimmäistä kertaa koko asunnon. Eipä siinä paljoa ollut valinnanvaraa - ota tai muuta kadulle. Onneksi asunto on hyväkuntoinen ja ihan ok muutenkin. 

Purettiin muuttokuorma ja jäätiin asunnolle, uuteen kotiin nukkumaan. Oli siis keskiviikkoilta. Torstaina kävin vielä siivoamassa vanhan asunnon ja lukitsin sen oven viimeistä kertaa. Eipä ollut yhtään ylimääräistä aikaa. Onneksi kääntyi näinkin hyvin tämä ruljanssi.

Kotisohvalla teetä ja 80-luvun retrokonsertti televisiosta.

Paluu alkupuolen vinkkiin: jos olet vaihtamassa asuntoa, älä lähde matkoille ennenkuin kaikki on hoidettu varmuudella loppuun.

Soihdunkantaja

Paljon on vettä virrannut Esil-joessa viimeisen vuoden aikana - ja enimmäkseen kai edes takaisin, kun korkeuseroja täällä ruohoarolla ei juurikaan ole. Viime vuonna 5.12. Suomen suurlähetystö Astanassa järjesti itsenäisyyspäivän vastaanoton, johon itsekin sain kutsun. Onneksi menin. Olin ollut vasta muutaman kuukauden täällä, mutta silti oli herkistyttävää kuulla Finlandia-hymni kuoron laulamana.

Nyt kun on poissa Suomesta sitä mielellään vähän herkistelee ja muistelee menneitä itsenäisyyspäiviä Finlandiaa kuunnellessa. Nuoren murkkuikäisenä ja teininä olin partiolaisten soihtumarssilla ja kirkossa, vähän vanhempana opiskelijana ylioppilaskunnan soihtukulkueessa sankarihaudoille. Ainakin silloin ja ainakin minulle soihtukulkue merkitsi arvonantoa Suomen itsenäisyyden puolustajille, mutta myös harrasta ja rauhallista osoitusta yhdessä tekemisestä ja yhteenkuuluvuudesta erilaisista mielipiteistä huolimatta. Eräänkin kerran kävelimme Turun ylioppilastalolta vesisateessa sankarihaudoille, liput sateesta raskaina ja soihdut hädin tuskin palaen. Kengät olivat kyllä entiset sen reissun jälkeen, mutta ainkain muisto jäi.



Tänä vuonna lähetystöt eivät sitten säästösyistä johtuen saaneetkaan järjestää juhlia - onneksi vasta tänä vuonna. Koska.

Tänään 6.12. tuli vuosi täyteen siitä, kun tapasin nykyisen vaimoni. Vuosi sitten Koskenkorvan rohkaisemana lähdin baariin jatkoille muutamien suomalaisten expatriaattien kanssa ja sieltähän se vaimokandidaattikin löytyi. Ehkä maailman epäromanttisin tapaaminen; kännissä ja läpällä. Mutta siitä se ajatus sitten lähti.

6.12.2014. Lähdössä jatkoille.

9.10.2015. Kymmenen kuukautta myöhemmin.

Tapahtunut tähän mennessä

Hei vaan kaikille pitkästä aikaa! Pitipä ihan tarkistaa, kauanko tässä on laiskoteltu ja pidetty taukoa kirjoittelusta: kaksi kuukautta ja kaksi viikkoa. Ei sillä, että kirjoitettavaa ei olisi ollut.

Tulihan tuossa syksyn mittaan

1) Mentyä naimisiin kazakstanilaisittain

2) Käytyä urheilutapahtumissa

Sanottakoon nyt vaikka niin, että ensimmäisestä tuli voitto, jälkimmäisistä tappiot. Ei ollut helppoa suomalaisjoukkueilla Astanassa tänä syksynä. Mutta kannustamassa oltiin ja palkinnoksi tuli kuvissa näkyvät huivit. Ja kanssakatsojien kunnioitus - tai ihmetys (hullu suomalainen yksin huutamassa). Koripallo-ottelun jälkeen parkkipaikalla huomattiin, että auton kaukosäätimestä oli paristo loppunut. Siinä naapuri sitten ystävällisesti antoi omistaan tuoreen pariston - ilmaiseksi. Ihan vain korvaukseksi hävitystä ottelusta. Jääkiekkoareenalta poistutteassa otettiin taksi* kotiin. Kävi ilmi, että kuski oli vaimon työpaikalta eikä matkaa tarvinnut maksaa. Kunnon väkeä nämä astanalaiset, sano.

Kunnes.

Asunnossamme kävi varkaita. Avaimilla sisään ja käteinen raha mukaan.

Ihmetys. Suuttumus. Poliisi. Tekninen tutkinta. Kolme konstaapelia, yksi kyseli, toinen kirjoitti ja kolmas pölytti paikat sormenjälkijauheella.Rikollis(t)en kiinnijäämistodennäköisyys: nolla. Eniten harmittaa se, että olin varastoinut tukun pikkuseteleitä taksimatkoja varten. Täällä kellään ei tunnu olevan vaihtorahaa ja pikkusetelit ovat aina loppu - niitä kun ei saa pankkiautomaateista.

Mutta kaiken kaikkiaan tämä viimeinen kaksi ja puolikuukautinen painuu elämänvaa'assa plussan puolelle. Talvi on tullut, lunta on maassa - vaikka nyt on ollut suojakeliä muutama päivä. Kohta on joulu ja pidempi tauko töistä. Ja häämatka. 

Kylmästä lämpimään.

* taksi = kuka tahansa, millä autolla tahansa. Useimmiten pikku-Hyundai tai Lada, joskus ratti oikealla puolella, joskus kyydissä on jo muitakin matkustajia. Hinta noin 1-2 euroa.

Erään rekisteröinnin tarina

Kovin olen yrittänyt pitää tämän blogin asiallisena, mutta vähään aikaan ei olekaan ollut juuri muuta kerrottavaa, kuin että koulut alkoi, työt alkoi, lämmintä on ollut ja välillä vähän sataa.

Joten tällä kertaa pitää astua pimeälle puolelle. Käsitellä asioita, joista useimmat puhuvat vain kuiskaten. Kauhulla.

Nämä asiat ovat: byrokratia ja avioliitto. Ja tämä kirjoitus liittyy molempiin. (/insert emoticon #terrified)

Jos jätetään avioliittovitsit sikseen, niin tulevan onnellisuusriippumattoman perhetapahtuman johdosta tuli tutustuttua paikalliseen viranomaistoimintaan eli miten rekisteröidä parisuhde. Tai kyllä tässä sivuosumia tulee pankkisektorillekin.

Näin se meni:

1. Hain kesälomalla Suomessa esteettömyystodistuksen maistraatista. Se oli helppoa ja nopeaa - erityiskiitos siitä, että todistuksen saa myös venäjäksi, jolloin erillistä käännöstä ei tarvita. Toki Apostille-todistus täytyy olla mukana. Todistuksena siitä, että maistraatin virkamiehellä on oikeus allekirjoittaa antamansa todistus. No mutta kukas sen Apostille-todistajan todistaa...?

2. Täällä paikan päällä piti ottaa kopio passista ja käännättää se venäjäksi. Luonnollisesti ensimmäisessä versiossa oli sukunimi väärin kirjoitettu: Niminen. Ei, etunimi ei ollut Nimi. Vaikka toisaalta olisihan se ollut hassua, jos nimi olisikin Sami Niminen - oisko ollut monta saminnimistä häh? He he.

No, leikki sikseen. Toinen käännösversio olikin sitten jo oikein.

3. Käännöksen aitous todistettiin notaarilla. Ei onnistu ilman passia. Toisella kerralla onnisti.

Tästä eteenpäin kaikki tapahtumat samana päivänä:

4. Rekisteröintimaksu pitää maksaa pankissa, paikan päällä ei voi. Rekisteröinnin toinen osapuoli yritti maksaa pankissa, mutta maksu ei onnistu ilman rekisteriviranomaisen toimipisteen osoitetta.

5. Menemme rekisteröintitoimipisteelle. Lounastauko klo 12.30-14.00 eli juuri alkanut. Saamme ovivahdilta kuitenkin toimipisteen osoitteen, jotta voimme maksaa rekisteröintimaksun.

6. Etsimme pankin. Tässä toimipisteessä ei suoriteta maksuja. Toinen pankki, sama juttu. Kolmas pankki - kyllä, voitte maksaa täällä, mutta kassaneiti on lounaalla juuri nyt. Palaa tunnin päästä. Neljäs pankki ftw!

7. Palaamme rekisteröintitoimipisteelle. Kaksikymmentä minuuttia lounastaukoa jäljellä. Odotamme tuulikaapissa, koska toimipiste on suljettu kääntöportilla. Olemme "jonon" ensimmäisiä, mutta se nyt ei tietenkään merkitse mitään. Kello on viittä vaille ja virkailija saapuu portille, tarkistaa henkilötodistukset jonottajilta ja jakaa paperilappuja - en tiedä miksi, jonotusnumeroja ei ole. Alkaa kilpakävely yläkertaan.

8. Pääsemme virkailijan huoneeseen. Dokumentit tarkistetaan. Kaikki ok, täyttäkää hakemus.

9. Hakemus täytetään. Palaamme virkailijan huoneeseen. Minun nimeni on latinalaisin aakkosin. Hylätty. Täyttäkää hakemus kyrillisin kirjaimin.

10. Hakemus täytetään kyrillisin kirjaimin. Palaamme virkailijan huoneeseen. Hylätty. Numeroiden sijaan luvut pitää kirjoittaa kirjaimin.

11. Hakemus täytetään kyrillisin kirjaimin, luvut kirjoitetaan kirjaimin - saamme kuitenkin tehdä sen virkailijan huoneessa. Hakemus hyväksytään. Hakemus käsitellään 30 päivän sisällä ja avioliitto on tultava rekisteröimään 30 päivän kuluttua. Ei päivää aiemmin, ei päivää myöhemmin. Myöhästy päivällä ja rekisteröinti mitätöityy. Vaikka olisit jäänyt junan alle.

12. Odota neljä viikkoa ja toivo, ettet sairastu kuukauden päästä.

Tässä niitä on. Dokumentteja. Ja nimi latinalaisin kirjaimin.

Ja taas mennään!

Jo viikko kotona Astanassa ja sitä alkaa odottaa töihinpääsyä. Ei, en ole tullut hulluksi. Pitäisi vain saada valmistelut tehtyä, ennenkuin oppilaat tulevat ja aikaa ei enää ole ihmetellä.

Eikö kukaan ajattele lappsia?

Totuuden nimissä sanottakoon, että kävinhän kyllä jo koululla viime viikolla pariin, kolmeen otteeseen. Erinäisistä syistä johtuen jouduin hakemaan uutta viisumia täältä paikan päältä ja sehän olikin hauska prosessi - tai ei mulla vielä sitä ole, mutta luvattu on.

Nyt oikeesti. Kuka näitä oikein tänne tuo? Tämä löytyi koulun kirjastosta. Vai onko tämä kannanotto arktisen öljynporauksen ja suomalaisten jäänmurtajien yhteistyöstä?

Niin, se viisuminhaku. Asia hoidetaan koulun puolesta, mutta sitä ennen piti käydä terveystarkastuksessa. Ennakkotiedon perusteella viisumia pitää hakea 10 päivää ennen vanhan umpeutumista - tullessani Astanaan aikaa oli 13 päivää, joten terveystarkastukseen rip rap. Onneksi koulu tarjoaa sairausvakuutuksen ja hoidon yksityisellä klinikalla, joten hoitoonpääsy on suhteellisen nopeaa. Pääsinkin tarkastukseen seuraavana aamuna. Toki edellisenä päivänä piti lähettää koulun leimalla ja allekirjoituksella varustettu paperi, että tarvitsen tällaisen tarkastuksen. Ilman paperia ei tarkasteta. Onneksi sähköpostilla sai lähettää. Tosin koululla olevissa all-in-one -printtereissä ei ole mustetta, jolloin niillä ei voi skannatakaan. Kätevää. Otin sitten kännykällä kuvan dokumentista ja lähetin sen. Kelpasi onneksi.

Terveystarkastus käsitti verikokeen ja kokonaisvaltaisen ruumiintarkastuksen. Ei siitä verikokeesta enempää, sanotaan nyt vaikka, että kävin seuraavana aamuna uudestaan pyörtymättä.

Niin, terveystarkastus alkoi siis klinikalta 1 heti aamutuimaan. Ensin yleislääkäri kyseli vointia, mittasi verenpaineet ja kyseli allergiat. Seuraavana oli vuorossa sydänkäyrä. Sitten tehtiin (otettiin?) (yritettiin tehdä/ottaa?) verikoe, tutkittiin reflekit perinteisellä Vasara polveen -metodilla ja passitettiin keuhkoröntgeniin kaupungin poliklinikalle. Jono kaksi tuntia, sisältäen puolen tunnin lounastauon (henkilökunnalla). Sen jälkeen menin klinikalle numero 2 (samaa firmaa), jossa tutkittiin näkö, nenä (molemmat sieraimet), korvat ja kurkku. Sen enempää lääkäreitä ei ollutkaan paikalla, joten pyydettiin tulemaan huomenna uudestaan.

Tässä vaiheessa aikaa oli siis 12 päivää, verikokeen uusinnan kanssa 11 päivää.

Päätin kuitenkin mennä vielä alkuperäiselle, klinikka numero 1:lle ja kysyä, mitä vielä tarvitsee viisumia varten. No, siellä sanoivat, että aamulla uudestaan verikokeeseen, mutta tänään olisi vielä yksi lääkäri tavattavissa. Okei, odotellaan. Sitten tarkastettiin nenä (molemmat sieraimet), korvat ja kurkku. Kyllä, uudestaan. Kas kun tässä prosessi kulkee mukana sellainen nivaska papereita, joihin lyödään leimoja. Jokainen lääkäri leimaa omalta osaltaan ja ilmeisesti ensimmäinen korvalääkäri jätti leiman lyömättä. No, onneksi saatiin sekin leima sitten. Aikaa oli kulunut koko prosessiin tässä vaiheessa 7,5 tuntia.

Vastaanoton tytöt sanoivat, että tulokset saa sitten seuraavan päivän iltana. Joten terveystodistuksen saisin vietyä koululle, kun aikaa on 10 päivää.

Eipä mitään. Seuraavana aamuna uudestaan verikokeeseen. Sitten työpaikalle haahuilemaan ja odottelemaan. Siinä, kun juuri olin päässyt mukavaan asentoon työtuolissa, niin klinikalta soitettiin, että tulokset ovat valmiina, todistuksen voi hakea. Parissa tunnissa olivat saaneet analysoitua. Aikamoista.

Ja takaisin klinikalle. Alkavat jo moikkailla kuin vanhaa tuttua. Todistus kouraan ja taas koululle. Luovutin dokumentit eteenpäin ja aikaa oli siis vielä 10 päivää ja yksi iltapäivä. Ei mennyt edes tiukille.

Joka tapauksessa tässä ollaan oltu ilman passia muutama päivä. Vähän on alaston olo. Ja kun vielä eilen aamulla joku kävi oven takana koputtelemassa. Ovisilmästä näkyi jonkinsortin poliisi. No, mitä teit silloin 1990-luvulla, kun televisioluvantarkastaja tuli kylään? Aivan. Olit hipihiljaa ja toivoit, ettei kukaan soita sulle juuri nyt.

Rauhoittava maisemakuva pääkaupungista. Vasemmalta oikealle näkyy kotitalo, silta, konserttitalo, ministeriöt ja presdentin palatsi. Vasemmassa yläkulmassa pala sormea.