Äänestyskoppi-ikävä

Tässä kun seurailee sunnuntai-iltapäivän ratoksi sosiaalisen median uutisvirtaa, niin ei voi olla välttymättä kaihomieliseltä tunnelmoinnilta. Vaalipäivän tunnelma oli aina vähän samanlainen kuin Pitkäperjantain; ensin odotellaan pitkä ja tylsä päivä, että jotain tapahtuisi ja sitten illalla se lähtee lapasesta. Se riekkuminen.

Pari kertaa olen päässyt toimitsijaksi vaalilautakuntaan. Ensimmäinen kerta varapuheenjohtajana Kaupungintalolla Helsingissä ja toinen kerta Kalliossa ammattikorkeakoululla. Hieno ja jännittävä kokemus. Ääntenlasku vaalihuoneiston sulkeuduttua on oma taiteenlajinsa. On siihen ohjeetkin annettu ja niitä seuraten homma etenee - kunnes jokin luku ei täsmää. Sitten tarkistetaan. Ja tarkistetaan uudelleen.

Neljä vuotta sitten Helsingin vaalipiirissä oli jännät paikat erään kahden ehdokkaan välillä - ehdokasnumerot muistuttivat paljon toisiaan ja tarkistuslaskennassa läpimenijä vaihtui - tavallaan onneksi samasta puolueesta, ei vaikuttanut puolueiden välisiin jakaumiin. Tällä kertaa on varmasti odotettavissa samanlaisia tulkintahaasteita, etenkin seiskan kohdalla. Uudet ohjeet, uusi tyyli. Tai itse asiassa kai vanha tyyli - näin minä sen olen opppinut.

Aikaeron vuoksi tällä kertaa on pakko jättää valivalvojaiset väliin. Ehkä sitä jaksaa katsoa ennakkoäänten jakauman ja sitten aamulla tarkistaa lopullinen tulos somesta. Vähän jännittää kyllä kaikkien tuttujen puolesta. Joitain tuin rahallisestikin. Itse en ole kuin kerran kampanjoinut - ja siis ollut ehdolla - kunnallisvaaleissa. Sekin jo opetti kampanjatyön vaativuuden. Mitä lieneekään kampanjointi eduskuntavaaleissa..

Ja niille kaikille tutuille ehdokkaille ja muillekin, hienoa, että viitsitte. Tsemppiä ja jaksamista - myös huomenaamulla.

Ennakkoääniä

Eniten tässä etäältä äänestämisessä harmittaa se, ettei pääse vaalivalvojaisiin. Siinä vaiheessa, kun TV-studion jättinäytöille täräytetään ennakoäänten tulos, ollaan täällä jo mukavasti maanantain puolella. Tuloshuipentuman aikoihin jokainen kunniallinen astanalainen tuhisee peitona alla - ja toivottavasti nukkuu. En kerro enempää naapureitteni harrastuksista. Vain sen, että taloyhtiön piha(lla) on valtava lasten leikkikenttä.

Äänestämässä. Enää ei piirretä punaista viivaa. Niinkuin ennenvanhaan.

Äänestäminen tapahtui suurlähetystössä ja suurta ruuhkaa ei ollut. Ei meitä rekisteröityneitä suomalaisia montaa olekaan täällä. Viisi.Ja siihen päälle toiset viisi lähetystöstä. Ihan ei saada jalkapallojoukkuetta kasaan.

Huhtikuussa pidetään toisetkin tärkeät vaalit. Presidentinvaalit. Tässä tapauksessa en liene oikeutettu äänestämään, vaikka koululla olisikin äänestyspiste. Mahtaako olla yhtä riehakkaat vaalivalvojaiset kuin Suomessa? Pitänee varmuuden vuoksi varata pikkusuolaista ja skumppaa kylmään.

Keikkuva kevät

Aprillipäivä tuli ja meni. Itse en usko tulleeni höynäytetyksi, mitään uskomatonta tai uskottavaakaan ei yritettyä syöttää. Tai sitten täällä vietetään aprillia läpi vuoden. En kyllä ihmettelisi - esimerkkinä toimikoon oppilas-wc:t; Kun syksyllä vessoista loppui paperi, niin ratkaisuna siihen oppilas-wc:t lukittiin, jotta niitä ei voisi käyttää. Lisättäköön tähän faktoidi: koulupäivän pituus on 9 tuntia.

Mutta niin se aika kuluu ja vuodenajat vaihtuu. Nyt ollaan jo voimakkaasti keväässä - kalenterin mukaan. Suomessa vissiin kiroillaan takatalvea. Voi voi. Tällä viikolla täällä on ollut järjestään sellaiset -20 astetta aamuisin. Ilman tuulen purevuutta ilmaistuna. Ensi viikolle on kyllä jo luvassa suojakeliä. Uskon kun näen.

 Iltapäivällä auringon paistaessa märkä asvaltti suorastaan höyryää. Pakkasta silti muutama aste.

Paikalliset kollegat tuossa kertoivat, että kevät kun lämpiää, niin alkaa flunssakausi. Se on mukavaa kuultavaa juuri flunssakierteestä selvinneenä. Viidestä viikosta kolme sairaana. Ehkä "keväämmällä" sitten vielä paremmalla flunssa-terve -suhteella.

Ei se mitään, en valita. Kyllä pikkuflunssassa voi töissä käydä. Ja moni käykin. Kuten kaikki paikalliset. Sairaus on säälittävää täällä. Ja se tosiasia, että sairausajan palkka ei pitkälle riitä. Se, mikä jurppi oli pariviikkoinen flunssa loma-aikaan. Rentouttava Turkin-loma vaihtui niistämiseen ja lepoon antalialaisessa hotellihuoneessa. Onneksi edes yhtenä päivänä satoi. Kiitos myös matkakumppanille pitkistä hermoista ja ymmärryksestä. Kotiin palatessa melkein joka vaatteen taskusta löytyi jonkinsortin nessu. Ja matkamuistoksi tuli ostettua nurofenia ja turkkilaista piparminttuteetä.

Näkymä Antalyan ylle. Hieno panoraama.

Upeat näkymät oli hotellin parvekkeelta. Ja sitten takaisin lepäämään.

Ruokablogi

Pitää syödä, että jaksaa. Päivittäisen kaloriannoksen saaminen ei ole ollut täällä ongelma koskaan. Ruokaa saa ja sitä riittää. Tosin harvassa on ne kerrat, joista viitsisi laulun kirjoittaa. Ellei sitten pilkkalaulua.

Kouluruoka on asia erikseen. Täällä voi varauksetta sanoa, että kouluruoka on pahaa. Rasvaista ja no, rasvaista. Makua on, mutta se ei ole hyvää makua. Kaupoista saa tuoretta ruokaa, kuten lihaa ja sen sellaista. Vihannesvalikoima on rajoitettu. Ravintoloista saa kohtuullista ruokaa useimmiten, paitsi silloin, kun ankka on läpipaistettu tai graavilohi on jäässä. Avaintekijä onkin tietää, minne mennä ja missä syödä.

Tällä viikolla sattui kaksi napakymppiä. Toinen lihan suhteen ja toinen jälkiruoan suhteen. Kummassakaan tosin molemmat eivät mätsänneet. Mutta hyviä kyseiseen tarkoitukseen olivat.

Aloitetaan pääruoasta. Suurena lihan ja erityisesti grillatun lihan ystävänä olin lähes ekstaattisessa tilassa laitakaupungilta löytyneen saslik-paikan pöydässä. Lammassaslik suorastaan ja kirjaimellisesti suli suuhun. Seuralaisen porsassaslik ei ollut kehno sekään, tulin siinä sitten syöneeksi sellaiset 600 grammaa pelkkää lihaa. No tietty, ranet siihen päälle ja pala vastapaistettua leipää.

"Ei oo lehmää, eikä ole lammasta..." Ei kyllä tämä lammasta on.

Oho, mistäs toi olut tuohon ilmestyi?! No juodaan pois kuleksimasta.

Tämä kyseinen saslik-ravintola toimii kolmessa kerroksessa, joista katutasossa oleva sali näyttää lähinnä työmaaruokalalta. Yläkerrassa onkin sitten tasokkaampi ja siistimpi ruokasali, jossa on ilo ruokailla. Ylimmässä kerroksessa oli perjantai-iltana tarjolla napatanssiesitys - täällä onkin joka viikonloppuilta jotain ohjelmaa melkein jokaisessa ravintolassa; live-bändi tai sitten jotain muuta performanssia. Että jos haluaa kuulla elävää musiikkia, niin tänne vaan viikonloppulomalle!

Loogisesti pääruokaa seuraa jälkiruoka. Tuossa saslikpaikassa nyt ei kannata sitä syödä. Omenastruudeli oli lopussa ja kolmen suklaan kakku oli.. Noh, pakastettu tusinatorttu.
Kuitenkin täältä löytyy aivan loistava jälkiruokamesta, etenkin jos tykkää lätyistä eli letuista elikkä räiskäleistä tahikka krepseistä.

Kahvilan nimi vapaasti käännettynä on Pieni Suklaapuoti. Kuinka hauskaa. Listalat löytyy monenmoiset kaakaot ja tortut, mutta parasta antia on bliniosasto. On suolaisia blinejä, on blinejä hapatetusta maidosta, on blinejä suklaalla, on blinejä hillolla. Kovaan koti-ikävään toimii blintsikit mantsikkahillolla (tähän kohtaan insertti Pikku Kakkosen Pelle Hermannista kertomassa äitiliinin letuista mantsikkahillolla).

Se tunne, kun ihokarvat nousee pystyyn hyvän maun seurauksena.

Joo, nyt sitten mennäänkin taas salille. Isosti.

Feministin vapaapäivä

Eipä tiennyt pikkukaupungin poika aikoinaan, minne joutuu myöhemmällä iällään. Yksi "no tietysti" -kokemus syntyi perjantaina koulun Kansainvälisen Naisten Päivän konsertissa. Suomessa sitä en koskaan nähnyt juurikaan juhlittavan - ellei niitä satunnaisia näsäviisaita heittoja kahvipöydässä lasketa; Kaadapas poika kahvia, nyt on naistenpäivä - miestenpäivä kun on joka päivä. Perinteinen suomalainen tapa juhlia..?

Väittäisin olevani arvoiltani tasa-arvoinen enkä tee jakoa naisten ja miesten töistä. Eräässä parisuhteessani tiskausvuorot jaettiin tasan, siitä tehtiin ihan excel-taulukkokin. Sääntönä oli, ettei toinen osapuoli saanut olla kolmea vuoroa jäljessä. Jos tiski oli pieni, niin vedettiin vinoviiva. Jos tiski oli keskiverto, piirrettiin ruksi ja tavanomaista suurempi tiski oli sitten ruksin ja viivan arvoinen.  Sanomattakin lienee selvää, että suhde päättyi ennenkuin printteristä muste.

No mutta, aiheeseen. Koulun juhlat noudattavat aina suurinpiirtein samaa kaavaa: Tervehdyspuheenvuoro, näytelmä, tanssia ja laulua. Satunnaisesti jotain kuulee englanniksi, mutta pääosin esittävää taidetta käsitellään kazakiksi tai venäjäksi. Yleisön reaktioista päätellen esitykset ovat humoristisia.

Niin, se Naistenpäivä. Sinänsä ei ollut yllätys, että täällä sukupuolten välinen roolijako on vahvempi kuin Suomessa. Ensi kertaa siihen törmäsin syksyllä, kun muutama opiskelijatyttönen valitteli yliopistokoulutuksen pituutta - rassukat kun valmistuisivat vasta 25-26 -vuotiaina. Sitä pitäisi olla naimisisa jo sitä ennen, muutoin on vanhapiika. Pojilla nyt ei ole niin kiirettä, tietenkään

Perjantaiaamuna koulun ala-aulassa oli oppilaita vastassa. Jokainen sisäänastuva nainen sai aplodit ja onnentoivotukset. Sama kyllä tapahtui Opettajienpäivänäkin.

Koulun Naistenpäivän juhlassa teemaa käsiteltiin melko vakiintuneilla rooleilla; nainen on äiti tai vaimo, nainen on rakkauden ja ihastelun kohde. Tottahan tuokin on, mutta onko siinä koko kuva?

Työsähköpostiin tulvi kaikenlaisia onnentoivotuksia juhlapäivän johdosta. Yksi esimerkki tässä alla, jonka lähetti nainen:

The willingness to listen,


the patience to understand,


the strength to support,


the heart to care


and just to be there


that is the beauty of a lady!

Kauniita ajatuksia, mutta jokin tuossa särähtää korvaan (silmään?). Jos minulla olisi elämänohje, tuo yllä oleva voisi olla sellainen (I'm a lady?!). Tosin en oikein usko tuollaisiin elämänohjehömpötyksiin.


No, maassa maan tavalla. Pitääpä muistaa sunnuntaina ostaa ruusuja naisille ja onnitella Naistenpäivästä. Ja maanantaina sitten takaisin sinne keittiöön!

Blogin jatko-osa

Kyllä, haluamme sinun jatkavan kanssamme.

Tässä viikon sisällä on tapahtunut seuraavaa: Rehtori antoi 20.2. uuden tarjouskirjeen jatkosta samassa koulussa samassa tehtävässä samoilla ehdoilla. Tarkalleen viikko siitä lähetin virkavapaushakemuksen Aleksis Kiveen. Jos tämä hakemus menee läpi, niin tämäkin blogi saa jatkoa. Jos sitä enää ensi syksynä viitsii kirjoittaa - tai sitten vain kopioi vanhat jutut uudestaan. Stagnaatio.

Vähän oli ristiriitaista iloita omasta tarjouksesta, kun muilla kollegoilla ei ollut aivan yhtä hyviä uutisia. Pari nuorempaa opettajaa joutui odottamaan pidempään omia kirjeitään, toinen kai odottaa vieläkin.. Ja se toinen; Ei saanut toivomaansa vaihtoa, vaikka jatkoa tarjottiinkin. Aika moni muutenkin on vaihtamassa pois tästä koulusta - ja maasta. Osa suunnitellusti, osa parempien näkymien viemänä.

Jaa, miksi sitten minä jään tänne? Ehkä se on tämä puolen vuoden talvi. Ehkä se on tämä sujuva julkinen liikenne (bussit tulee ajallaan, omalla ajallaan, ruuhkabussissa on vaarana jäädä jumiin tungokseen). Ehkä se on tämä vesijohtovesi, jota en ole kertaakaan juonut. Ehkä se on tämä työ, jossa työskentelen vähintään tuplamäärän Suomeen verrattuna.

Kuka tietää.

Voihan Loimaa!

Tämän viikon kohokohta oli pitkään odotettu, sosiaalisessa mediassa suuresti hehkutettu, ennakkoon läpikotaisin analysoitu koripallokohtaaminen Loimaan ja Astanan välillä. Silloin kun ensimmäiset loimaalaiset tuttuni tapasin, enpä olisi uskonut tällaista koskaan tapahtuvan. Uskomatonta se oli tavata kyllä loimaalaisiakin. Niitä myös tuntui olevan joka puolella. Ennen kuin yhtään varsinaista ihmistä Loimaalta tunsin, ainoa asia, mikä siitä tuli mieleen oli Loimaan Saviset. Partiolaisia. Maapartiolaisia.

Tällä kertaa oli aikamoinen partio liikkeellä. Loimaan Bisons kohtasi Astana-koriksen VTB-liigan ottelussa Saryarka-hallissa, joka pääasiassa on sisävelodromi. Tunnelma oli jokseenkin erilainen, kuin joku aika sitten Helsingissä jäähallissa - edellinen Bisons-peli, jonka olen nähnyt.

VTB-liiga. Tytöt eivät pelanneet. Harmi.

Valtavaan halliin oli tullut rapiat 700 katsojaa paikalle. Näistä kaikista yksi oli suomalainen. Tai ainakin huudon perusteella paikalla oli yksi suomalainen. Jos siellä muita oli, niin fiksusti olivat hiljaa, tuo poloinen Suomi-huutelija sai vähintäänkin kummeksuvia katseita osakseen. Onneksi eivät ymmärrä suomea täälläpäin niin hyvin.

Enpä ole ennen Loimaata huutanut noin niinkuin positiivisessa mielessä.

Suuri halli, pieni kenttä. Taustalla kiertää velodromi.

Ottelu alkoi hyvin, piste-ero kasvoi tasaisesti ja peli oli vakuuttavaa. Kolmas erä oli kuitenkin raastava. Reilu piste-ero kaventui tasatilanteeseen - onneksi tappiolla ei oltu kertaakaan. Lopputulos 80-90 oli joltiseenkin reilu kuvaus pelistä.

Pelin jälkeen yksinäinen Bisons-fani antoi raikuvat suosionosoitukset joukkueelle. Vähän olivat hämmentyneen oloisia; mitvit, joku suomalainen täällä? Oli katsomo sen verran pieni, että näkivät hyvin, kuka oli kyseessä. Pari pelaajaa ja apukoutsi tulivat juttusille. Oli kuulemma kannustus kuulunut hyvin - ja erottunut. Siinä sitten jutusteltiin kaikenlaista, pelistä, Astanasta ja kaikesta. Mukavia tyyppejä nuo #4 Nikkarinen, #6 Nuutinen ja apukoutsi Iisalo!

Toki sitä tuli psyykattua vastapuoltakin. Kotijoukkue alkoi hiiltyä loppua kohden ja siihen sitten vaan lisää löylyä kiukaalle. Kun kentän viereltä huutelee, niin kuuluuhan se sinne kentällekin. Vähän kylmäsi se, kun yksi pelaajista mulkaisi murhaavasti. Onneksi pysyi kentän puolella.