Feministin vapaapäivä

Eipä tiennyt pikkukaupungin poika aikoinaan, minne joutuu myöhemmällä iällään. Yksi "no tietysti" -kokemus syntyi perjantaina koulun Kansainvälisen Naisten Päivän konsertissa. Suomessa sitä en koskaan nähnyt juurikaan juhlittavan - ellei niitä satunnaisia näsäviisaita heittoja kahvipöydässä lasketa; Kaadapas poika kahvia, nyt on naistenpäivä - miestenpäivä kun on joka päivä. Perinteinen suomalainen tapa juhlia..?

Väittäisin olevani arvoiltani tasa-arvoinen enkä tee jakoa naisten ja miesten töistä. Eräässä parisuhteessani tiskausvuorot jaettiin tasan, siitä tehtiin ihan excel-taulukkokin. Sääntönä oli, ettei toinen osapuoli saanut olla kolmea vuoroa jäljessä. Jos tiski oli pieni, niin vedettiin vinoviiva. Jos tiski oli keskiverto, piirrettiin ruksi ja tavanomaista suurempi tiski oli sitten ruksin ja viivan arvoinen.  Sanomattakin lienee selvää, että suhde päättyi ennenkuin printteristä muste.

No mutta, aiheeseen. Koulun juhlat noudattavat aina suurinpiirtein samaa kaavaa: Tervehdyspuheenvuoro, näytelmä, tanssia ja laulua. Satunnaisesti jotain kuulee englanniksi, mutta pääosin esittävää taidetta käsitellään kazakiksi tai venäjäksi. Yleisön reaktioista päätellen esitykset ovat humoristisia.

Niin, se Naistenpäivä. Sinänsä ei ollut yllätys, että täällä sukupuolten välinen roolijako on vahvempi kuin Suomessa. Ensi kertaa siihen törmäsin syksyllä, kun muutama opiskelijatyttönen valitteli yliopistokoulutuksen pituutta - rassukat kun valmistuisivat vasta 25-26 -vuotiaina. Sitä pitäisi olla naimisisa jo sitä ennen, muutoin on vanhapiika. Pojilla nyt ei ole niin kiirettä, tietenkään

Perjantaiaamuna koulun ala-aulassa oli oppilaita vastassa. Jokainen sisäänastuva nainen sai aplodit ja onnentoivotukset. Sama kyllä tapahtui Opettajienpäivänäkin.

Koulun Naistenpäivän juhlassa teemaa käsiteltiin melko vakiintuneilla rooleilla; nainen on äiti tai vaimo, nainen on rakkauden ja ihastelun kohde. Tottahan tuokin on, mutta onko siinä koko kuva?

Työsähköpostiin tulvi kaikenlaisia onnentoivotuksia juhlapäivän johdosta. Yksi esimerkki tässä alla, jonka lähetti nainen:

The willingness to listen,


the patience to understand,


the strength to support,


the heart to care


and just to be there


that is the beauty of a lady!

Kauniita ajatuksia, mutta jokin tuossa särähtää korvaan (silmään?). Jos minulla olisi elämänohje, tuo yllä oleva voisi olla sellainen (I'm a lady?!). Tosin en oikein usko tuollaisiin elämänohjehömpötyksiin.


No, maassa maan tavalla. Pitääpä muistaa sunnuntaina ostaa ruusuja naisille ja onnitella Naistenpäivästä. Ja maanantaina sitten takaisin sinne keittiöön!

Blogin jatko-osa

Kyllä, haluamme sinun jatkavan kanssamme.

Tässä viikon sisällä on tapahtunut seuraavaa: Rehtori antoi 20.2. uuden tarjouskirjeen jatkosta samassa koulussa samassa tehtävässä samoilla ehdoilla. Tarkalleen viikko siitä lähetin virkavapaushakemuksen Aleksis Kiveen. Jos tämä hakemus menee läpi, niin tämäkin blogi saa jatkoa. Jos sitä enää ensi syksynä viitsii kirjoittaa - tai sitten vain kopioi vanhat jutut uudestaan. Stagnaatio.

Vähän oli ristiriitaista iloita omasta tarjouksesta, kun muilla kollegoilla ei ollut aivan yhtä hyviä uutisia. Pari nuorempaa opettajaa joutui odottamaan pidempään omia kirjeitään, toinen kai odottaa vieläkin.. Ja se toinen; Ei saanut toivomaansa vaihtoa, vaikka jatkoa tarjottiinkin. Aika moni muutenkin on vaihtamassa pois tästä koulusta - ja maasta. Osa suunnitellusti, osa parempien näkymien viemänä.

Jaa, miksi sitten minä jään tänne? Ehkä se on tämä puolen vuoden talvi. Ehkä se on tämä sujuva julkinen liikenne (bussit tulee ajallaan, omalla ajallaan, ruuhkabussissa on vaarana jäädä jumiin tungokseen). Ehkä se on tämä vesijohtovesi, jota en ole kertaakaan juonut. Ehkä se on tämä työ, jossa työskentelen vähintään tuplamäärän Suomeen verrattuna.

Kuka tietää.

Voihan Loimaa!

Tämän viikon kohokohta oli pitkään odotettu, sosiaalisessa mediassa suuresti hehkutettu, ennakkoon läpikotaisin analysoitu koripallokohtaaminen Loimaan ja Astanan välillä. Silloin kun ensimmäiset loimaalaiset tuttuni tapasin, enpä olisi uskonut tällaista koskaan tapahtuvan. Uskomatonta se oli tavata kyllä loimaalaisiakin. Niitä myös tuntui olevan joka puolella. Ennen kuin yhtään varsinaista ihmistä Loimaalta tunsin, ainoa asia, mikä siitä tuli mieleen oli Loimaan Saviset. Partiolaisia. Maapartiolaisia.

Tällä kertaa oli aikamoinen partio liikkeellä. Loimaan Bisons kohtasi Astana-koriksen VTB-liigan ottelussa Saryarka-hallissa, joka pääasiassa on sisävelodromi. Tunnelma oli jokseenkin erilainen, kuin joku aika sitten Helsingissä jäähallissa - edellinen Bisons-peli, jonka olen nähnyt.

VTB-liiga. Tytöt eivät pelanneet. Harmi.

Valtavaan halliin oli tullut rapiat 700 katsojaa paikalle. Näistä kaikista yksi oli suomalainen. Tai ainakin huudon perusteella paikalla oli yksi suomalainen. Jos siellä muita oli, niin fiksusti olivat hiljaa, tuo poloinen Suomi-huutelija sai vähintäänkin kummeksuvia katseita osakseen. Onneksi eivät ymmärrä suomea täälläpäin niin hyvin.

Enpä ole ennen Loimaata huutanut noin niinkuin positiivisessa mielessä.

Suuri halli, pieni kenttä. Taustalla kiertää velodromi.

Ottelu alkoi hyvin, piste-ero kasvoi tasaisesti ja peli oli vakuuttavaa. Kolmas erä oli kuitenkin raastava. Reilu piste-ero kaventui tasatilanteeseen - onneksi tappiolla ei oltu kertaakaan. Lopputulos 80-90 oli joltiseenkin reilu kuvaus pelistä.

Pelin jälkeen yksinäinen Bisons-fani antoi raikuvat suosionosoitukset joukkueelle. Vähän olivat hämmentyneen oloisia; mitvit, joku suomalainen täällä? Oli katsomo sen verran pieni, että näkivät hyvin, kuka oli kyseessä. Pari pelaajaa ja apukoutsi tulivat juttusille. Oli kuulemma kannustus kuulunut hyvin - ja erottunut. Siinä sitten jutusteltiin kaikenlaista, pelistä, Astanasta ja kaikesta. Mukavia tyyppejä nuo #4 Nikkarinen, #6 Nuutinen ja apukoutsi Iisalo!

Toki sitä tuli psyykattua vastapuoltakin. Kotijoukkue alkoi hiiltyä loppua kohden ja siihen sitten vaan lisää löylyä kiukaalle. Kun kentän viereltä huutelee, niin kuuluuhan se sinne kentällekin. Vähän kylmäsi se, kun yksi pelaajista mulkaisi murhaavasti. Onneksi pysyi kentän puolella.

Vanhempainilta

Tätä ihanuutta ei olekaan päässyt kokemaan pitkään aikaan. Täällä on näköjään tapana pitää näitä tapaamisia kerran periodissa eli neljästi vuodessa. Asiaa tuntuu riittävän.

Ilta alkoi viideltä "luokanvalvojan" tapaamisella, johon en osallistunut. Ja mitäpä siitä olisi hyötynytkään, kielimuuri. Sen sijaan odoteltiin aineenopettajien joukolla aulassa tunnin verran ennenkuin yleiset asiat oli käsitelty. Sitten alkoikin se varsinainen show. Jokaisen ryhmän jokainen aineenopettaja istui oman pöytänsä takana ja vanhemmat sitten kiersivät haluamiensa opettajien juttusilla. Siis juttelemassa niiden opettajien kanssa, joille heillä oli asiaa. 

Itse istuin sohvalla kirjoittamassa blogia. 

Huolenaiheet olivat yleensä arvosanoihin tai jatko-opintoihin liittyviä. Aikalailla samoia kuin Suomessakin. Mihinkäs ne vanhempien huolet muuttuisi. 

Hän tekee kovasti töitä rahan eteen

Työasioitahan tässä mielessä pyörii. Kevätkaudella tiistaiaamut ovatkin sopivia pohdiskeluun, kun ensimmäinen oppitunti alkaa vasta puoliltapäivin (töihin kyllä tullaan jo kahdeksaksi siitä huolimatta). Viime aikoina mieliä on kuohuttanut työn määrä ja sen tasapuolinen jakautuminen.

Paikallisten ja ulkkariopettajien välinen kyräily lienee jo loppunut tai ainakin painunut taustalle, tällä viikolla esiin nousi sitten ulkkariopettajien keskinäinen tasa-arvo. Tästä aiheesta olikin jo juttua syyspuolella, mutta nyt on joku pahoittanut mielensä siitä, että jonkun opettajan vapaavalintaisilla tunneilla ei käy oppilaita. No minun tuntejahan ne ovat. Tai on kai niitä tunteja muillakin. Pirtaa revittiin ja tuhkaa ripolteltiin siitä, että kaikki eivät tee yhtä paljon töitä. Että ollaan siirrytty siihen vaiheeseen vuotta, jolloin vingutaan omasta joukosta - ei enää "niistä muista".

Opettaja työssään. Oppitunti, oppilaita nolla.

Samaan aikaan on omat jatkosuunnitelmat vahvistumassa. Edellisestä työpaikasta kyseltiin jo mahdollista paluuta tai jatkoa virkavapaalle. Täällä on jo hyvän aikaa sitten kyselty jatkohalukkuutta (koulussa). Aiemmin vastaus oli selvä. Sitten tuli sellainen fiilis, että mitä jos... Naapurin IB koulu ilmoitteli jossain vaiheessa avoimista paikoista, mutta lähetettyäni CVn ilmoittivat etteivät rekrytoikaan yhtään uutta opettajaa. Kuinkas sattuikaan. Niin että jatkanko nyt sitten täällä? Vaiko Suomeen takaisin?

Vitsihirvi. Mistä lie eksynyt tänne.

No, tilannehan on nyt kuitenkin sellainen, että rehtorin niin suodessa jään tänne vielä ainakin vuodeksi eli 2016 kesäkuun loppuun. Jos siis jatkosopimusta tarjotaan.

Ja mikäs tänne on jäädessä, palkka on 1000USD kehnompi kuin muissa vastaavissa kouluissa (kuten esim. se IB koulu naapurissa tai ala-aste kodin vieressä), kollegat valittaa ja paikalliset pimittää tietoja. Unelmaduuni!

Mitä ajattelin tänään

Pari viikkoa töitä takana ja se on näkynyt ja tuntunut. Ensimmäisen työviikon jälkeinen perjantai: unta 16 tuntia putkeen. Toisen viikon jälkeen vähän vähemmän, mutta uni maittoi joka tapauksessa. Ei tee hyvää ihmiselle tämä työnteko. Tai sitten loma oli liian pitkä ja rentouttava, meni biorytmit sekaisin.

Maanantain aamunavaus. Tällä kertaa mukana myös kansantansseja.

Eikä viikkoa ilman bileitä. Ensimmäisen viikon jälkeen vietettiin kollegan myöhäisiä synttäreitä kotibileissä. Etukäteen olin jo päättänyt mennä non-alcoholic -linjalla, joka myös piti loppuun saakka. Turha on kyllä ajatella, että ulkomaille lähteneet ja maailmaa nähneet kansankynttilät olisivat yhtään suvaitsevaisempia selviä kohtaan kuin Suomessa. Samalla lailla paheksuttiin. Tänä viikonloppuna olisi ollut suureelliset juhlat jonkun Burns-hepun kunniaksi - jotain skotlantialista juhlintaa. Sinne en lähtenyt, tarjolla oli kuulemma haggista ja unlimited viinibuffa. Nuorempi kollega kyselikin jo viikolla, miksi käyttäydyn kuin vanha ihminen. No, vanhaksi kai tässä on tultukin, ei pysy enää 26-vuotiaiden kollegojen tahdissa.

 Baiterek-torni juhlavaloissa.

Tuossa viime perjatantaina oli kemian osastolla kokous, aiheensa formatiivinen arviointi ja miten se meillä hoidetaan. Kaikki tämä tietenkin venäjäksi. Taisi joku puhua kazakkiakin. Tilaisuuden lopuksi osastonjohtaja kiitteli kaikkia opettajia, hyviä ovat. Ja tuo meidän Sami... Se on sinkku ja toivottavasti löytää vaimon täältä.

Niin että kyllä sitä ammattitaitoa arvostetaan täällä(kin).

Kemian osaston kollegoja. Kaikki eivät olleet vielä kuvanottohetkellä paikalla.

Rakas päiväkirja

Kirjoitan tätä bangkokilaisen hotellin kuudennessa kerroksessa olevassa huoneessa, ikkunasta näkyy iso kaupunki täynnä hotelleja. Juuri tuli vietettyä pari, kolme tuntia hotellin altaalla auringossa hikoillen. Aika keskivertoa, sanoisin.

One not so particular afternoon in Bangkok. Siitä on kai tehty laulukin.

Tässä on vietetty joululomaa kohta kolme viikkoa ja töihinpaluu tapahtuu seuraavana maanantaina. Loma on juuri niin pitkä, että alkaa viihtyä ihan vaan tekemättä mitään ja töiden alkaminen alkaa tuntua huonolta ajatukselta. Tietty siihen vaikuttaa se, että nyt ulkolämpötila on 30 astetta plussan puolella - kotona Astanassa elohopea putoaa taas sen viitisenkymmentä astetta, näin alkuun. Tulee vielä kylmempääkin.

Lyhyt yhteenveto tästä lomasta: Tunnit lentokoneessa = 33, hotelliyöt = 8, yöt lattiamajoituksessa = 3.

Matkalla jonnekin.

Pidempi tarina:
Meidän ulkkariopettajien loman alkaessa lähes kaikki lähtivät 24 tunnin sisällä viimeisen työpäivän päätyttyä jonnekin päin maailmaa. Minä jäin. Olin viivytellyt lomasuunnitelmien tekoa lähes loputtomiin ja hyvä niin. Reitti- ja aktiviteettisuunnitelma muotoutui vasta toisena lomapäivänä. Miten se syntyi, onkin toinen tarina. Kerron sen sinulle, päiväkirja, joskus myöhemmin.

Jo aiemmin olin kuitenkin päättänyt kaksi juttua, jotka halusin tehdä lomalla: koulun henkilökunnan joulujuhla ja uudenvuoden pirskeet Helsingissä. Siinä välissä ehtikin käydä Pattayalla kääntymässä kolme päivää ja Helsingistä takaisin Bangkokiin muutamaksi päiväksi. Ihmiseksi, joka inhoaa lentokoneessa tuntikausia istumista tuli matkustettua lentokoneella aika paljon. Koska vihaan luontoa ja talvella on liian kylmä muutenkin. Ja vielä yksi legi olisi jäljellä.

Pattayasta sanon vain sen verran että huh huh.

No, ehkä pari sanaa enemmän; tiesin Pattayan maineesta etukäteen jo jotain, mutta sen kaiken seksin määrä katukuvassa ja tarjoomassa yllätti. Surullista oli nähdä ne vanhat miehet nuorten tyttöjen kanssa - ja ei, pelkästä rakkaudesta ne parit eivät olleet muodostuneet. Eniten paheksuin lapsiperheitä ja etenkin niiden vanhempia: Miksi tuoda lapset (jopa vauvoja oli mukana) strippari/prostituutiokadulle ihmettelemään? No, todennäköisesti suuri osa Kävelykadulla tallustelevista ihmisistä oli pelkästään turisteja pällistelemässä maailmanlopun meinikiä.

 You'll never walk alone. Eiku.

Ja niille, jotka eivät ehkä tunne minua niin hyvin, sanon "en". Oli vallan toiset syyt lähteä Pattayalle. Ja ne, jotka tuntevat vähän paremmin minua, arvaavatkin jo syyn.

Bangkokista löysin suhteellisen kivan hotellin, edullinen ja tasokas. Hotels.comissa arvioitu 4,2/5 ja kiittäviä sanallisia arvosteluja. Sattuipa vaan niin, että tämäkin mesta on ytimessä - siis seksiturismin ytimessä. Kadulle kun kävelee, niin alkaa seuraa löytyä. Vannon kautta kiven ja kannon, että tämä oli vahinko!

Sinänsä loma on mennyt hyvin, en tehnyt minkäänlaisia ennakkosuunnitelmia tai ottanut asioista selvää. Menin vain paikan päälle ja otin turistikartan käteen - paitsi Helsingissä. Kävellen sitä löytää yllättävän hyvin kivoja paikkoja. 

Sluuuurps. Ei ollut hyvää tämä kookosmaito. Pahaa oli. Eikä sitä myydä Mäkkärillä.

Onneksi kotona on pari päivää aikaa akklimatisoitua ja orientoitua. Pitää ostaa juomavettä taas litrakaupalla varastoon, täydentää nuudeli- ja tonnikalavarastot ja varmistaa, että kaurapuuroa on riittämiin. Pakkaset on tulossa.