Epilogi

 Nyt kun on tullut oltua Suomessa jo yli vuoden ja hoidettua jopa vakinaista virkaakin, lienee aika jonkinlaiseen tilinpäätökseen. Nimittäin blogitilin päätökseen. Ehkä ajattelittekin jo, että sehän loppui jo aikaa sitten, mutta olisitte olleet väärässä. Joten lopetellaan tämä nyt tällä loppukirjoitelmalla.

Paluu Suomeen seisemän vuoden ulkomaillaolon jälkeen piti sisällään yhden yllätyksen. Muutoin paluu arkeen oli melko helppoa. Pitkän poissaolon jälkeen toki piti ilmoittautua viranomaisille kuten Kansaneläkelaitokselle heidän korttiaan varten, Veroviranomaiselle heidän korttiaan varten ja Maahanmuuttoviranomaiselle heidän korttiaan varten. Ja yhdenkään viranomaisen kohdalla EI OLLUT ONGELMIA. Piste. Kaikki toimi. 

No entä se yllätys sitten? Pikkujuttu: vuosia ulkomailla asuneena menettää luottohistoriansa, joten puhelinliittymän avaaminen ei ollut ihan niin täydellisen yksinkertaista. Liittymän sai auki, mutta sillä ei voinut soittaa maksullisiin numeroihin saatikka viranomaisnumeroihin. Operaattorin eston sai kyllä pois, kunhan maksoi pantin eli 100 euroa operaattorin tilille, jotta sai kaikki numerot avattua. Rahan saa sitten parin vuoden päästä takaisin (miinus inflaatio). 

Mutta Kazakstan ei päästä otteestaan niin helpolla. Keväällä poskihammas kipuili ja menin kiireellisenä hammaslääkärille (kunnallinen palvelu, jee). Hammaslääkäri totesi, että hammas pitää poistaa ja ryhtyi työhön. Eipä saanut hammasta kokonaan poistettua, joten potilas siirrettiin eteenpäin hammaskirurgille, joka sitten kaivoi hampaan murusina pois. No mikä tässä nyt sitten oli se linkki Kazakstaniin? Viittaan edelliseen kirjoitukseeni hammaskipuilusta (kyllä, sama hammas). Ties mistä vielä tässä joutuu luopumaan... Kazakstanissa kun hoidettiin umpisuolta, sydäntä ja hampaita. 

Tästä se kaikki alkoi. Koulutie.

Nyt kesälomalla tuli taas käytyä vanhoilla kotikulmilla ja tällä kertaa turistina. Eipä ollut kaupunki paljoa muuttunut vuodessa. Ainoastaan se Keski-Aasian korkein pilvenpiirtäjä oli saatu harjakorkeuteensa.

Ensin oli suo, kuokka ja kuoppa. Nyt on iso talo.

Ehkä tähän on hyvä lopettaa. Mitään suuria otsikoita kotiinpaluusta ei saanut eikä Kazakstan ole jäämässä kokonaan historiaan, vaan siellä tullee käytyä vielä monesti. Mutta tarinaa ei ehkä riitä ihan blogiin asti.

Heippa!

Päänsärkyä hampaasta

 Tulipa taas koettua, miten pientä ihmistä pyöritetään järjestelmän rattaissa. Ei pahasti, mutta riittävän turhauttavasti. Ja tietenkin kaikki alkoi joulusta ja hampaasta. 

Anoppilassa tarjottiin välipäivinä päivällistä ja perinteiseen tapaan se oli sitä keitettyä hevosenlihaa perunoilla ja pastalla höystettynä. Kohteliaasti kiitin ja kehuin ruokaa niinkuin tapana on, vaikka liha vähän sitkeää olikin. Tai no oli se sen verran sitkeää, että hampaasta irtosi paikka. Ja teki kipeää. Ja sitä kärsittiin yö ja päivä kunnes sain soitettua ajan sairausvakuutuksen osoittamalle hammaslääkärille - onneksi jo seuraavalle päivälle. Ah onnea ja autuutta (Suomen hammaslääkärijonot eat your heart out!).

Aamulla sitten reippaana vastaanotolle, maski kasvoilla ja hampaat pestynä. Esitin asiani vastaanottovirkailijalle, joka totesi ettei kyseinen lääkäri ollut töissä tänään. Jahas. Siinä sitten toisen asiakkaan kanssa jutustellut lääkäri huikkasi, että hän voi ottaa uuden asiakkaan. Kiva, eikun menoksi. En kuvaile operaatiota sen tarkemmin, kuin sanomalla, että käynnin jälkeen annoin hammaslääkärilleni hellyttävän lempinimen "Teurastaja". Kirsikkana kakun päällä oli vielä se, että tämä operaatio oli vasta alkua, viikon päästä uusi käynti ja homma jatkuu. 

Seuraavalla kerralla toimenpide ei ollut niinkään kivulias, mutta eipä sille hampaalle juuri mitään tehtykään. Jotain sinne laitettiin taas, väliaikaisesti. Ja taas viikon päästä uudestaan. Tässä vaiheessa päätin vaihtaa lääkäriasemaa.

Mutta tässä tuleekin tarinan yllätyskäänne. Toisen ja kolmannen lääkärikäynnin välissä vaihtui vuosi. Tämä lieni kaikkien tiedossa. Mutta mitä ei tarinan kertojalle kerrottu, oli se seikka, että työnantaja oli päättänyt vaihtaa sairausvakuutusyhtiötä. Vuoden alusta alkaen. Tätä tietämättä soitin vakutuusyhtiöön kysyäkseni toista lääkäriasemaa, jonne voisin mennä. Vastaus oli hämmentynyt ööö, ei teillä ole vakuutusta. Ööö kuului myös puhelimen tästä päästä. Aha. No kysytäänpä työnantajalta. Jaa, niin, tosiaan päätettiin vaihtaa ja kilpailuttaa uusi vakuutusyhtiö. Kohta saadaan tietää, mikä valittiin. Niin, mutta kun mulla olis tää hammas... No, menen itse ja maksan itse - pakkohan se on hoitaa.

Vaimo löysi Instagramista "kaupungin parhaan hammaslääkäriaseman" ja sain sinne ajan taas parin päivän päähän. Klinikka oli huomattavasti edellistä loistokkaampi ja täällä vastaanotolla työskenteli hammaslääkärin lisäksi assistentti (lie ollut hammashoitaja). Oli imua, pneumaattista poraa ja röntgeniä. Tyylikästä. Tällä kertaa hoito kesti puolitoista tuntia, mutta hammas tuli kerralla kuntoon. 

Tarinassa seuraa toinen käänne. Jonkin aikaa hammasseikkailun jälkeen sain sairausvakuutuskortin ja ohjeet, miten sen kanssa toimia. Lisäksi ohjeissa mainitiin, että jos olet itse maksanut hoidosta, voit vaatia palautusta vakuutuksesta. No toki, lottoa sisään! Kävin vakutuusyhtiössä - ja rehellisyyden nimissä en odottanutkaan, että saisin samantien rahat käteen. Kuten en saanutkaan. Mutta listan dokumenteista, jotka piti hankkia lääkäriltä. Ja sitten taas hammaslääkäriasemalle esittämään asiansa, notta nämä kiitos. Onnistuu, totesivat. Mutta kestää muutaman päivä. 

(Tässä välissä vakuutusyhtiön konttori muutti toiseen osoitteeseen. Uutta osoitetta ei ole nettisivuilla - luonnollisesti)

Tuopa nämä dokumentit sitten ensi kerralla.

Vakutuusyhtiön ohjeissa sanotaan, että palautusta voi vaatia 30 päivän sisällä operaatiosta. Arvaatteko mitä? Lääkäriasema lupasi paperit päivänä numero 29. Paperit sain ja hain päivänä numero 28. Tarkistin paperit ennen kuin poistuin lääkäriasemalta ja huomasin, että parista paperista puuttuu leima ja allekirjoitukset. Leimat sain, mutten allekirjoituksia. Oh well, on with the show. 

Onko se tämä ovi?

Vai onko se tämä ovi?

Vein paperit vakuutusyhtiön. Ei mutinoita, kaikki ok. Virkailija otti kopiot papereista, vaikka sanoin, että voi pitää alkuperäiset. "Ei, ei, tämä on sääntö: me otamme kopiot, teillä on alkuperäiset." Selvä, kiitos ja näkemiin.

Hetken kulutta puhelin piippaa. "Tarvitsemme vielä passikopion, voitteko lähettää kuvan?" Sinne meni.

Hetken kuluttua puhelin piippaa uudelleen. "Soitin pääkonttoriin ja he sanoivat, että haluavat alkuperäiset dokumentit".

Huomenna on päivä numero 29.

Matkustelua korona-aikaan

Pitkän pitkän tauon jälkeen ajattelin kirjata tänne blogiin ajatuksia ja sattumuksia viimeisen muutaman kuukauden ajalta - ihan pelkästään siksi, että tästä olisi tullut liian pitkä Facebook-tarina luettavaksi.

Ensinnäkin olemme olleet pääosin aika hyvin turvassa pandemialta täällä - suurelta osin siitä syystä, että itse siirryin etätöihin jo maaliskuun puolessavälissä, kun koulut suljettiin ja opetus siirrettiin verkkoon. Siinä vaiheessa, kun suomalaiset opettajakollegat siirtyivät kesälomille, meillä alkoi kesäkoulu. Eli jatkoimme verkko-opetusta vielä muutamalle hullulle oppilaalle, jotka eivät olleet saaneet tarpeekseen ruudun edessä kököttämisestä. Vaikka toisinaan oppitunnille ei ilmaantunut yhtään oppilasta. Sitä sitten tuijotettiin ruutua ja odoteltiin, josko jotain tapahtuisi. No, eipä juurikaan mitään tapahtunut, joten siinä se kesäkuu meni jäitä poltellessa. 

Toinen syy suhteelliselle turvallisuudelle on se, että vaimo todennäköisesti sairasti koronainfektion jo helmikuussa. Tietenkään tästä ei ole varmuutta, koska sitä ei koskaan testattu. lääkärikäyntikin oli kuulemma outo, hupaisa jopa, jos siinä tilanteessa huumoria löytyy: lääkäri oli kauhuissaan katsonut potilasta ja kuunnellut oirekuvauksia. Oli sitten kokeillut kaulan alueen käsi pitkänä ojossa mahdollisimman kaukaa ja kääntämällä pään pois. Diagnoosi oli nopea: kurkkutulehdus, mene pois. Vaimo kävi toisella lääkärillä, jolta vastaavanlainen diagnoosi. Kysyttäessä mahdollisuutta koronatestiin sanottiin, ettei ole tarvetta. Ei se ole koronaa.. Epäilen, tehtiinkö siinä vaiheessa testejä kenellekään ja oliko niitä testejä ylipäätään olemassa. Koko sen parin viikon ajan, kun vaimo oli sairaana, oli hän eristyksissä makuuhuoneessa. No, vaimo tervehtyi emmekä muut saaneet oireita. Toisaalta voi olla, että oli parempi ettei koronadiagnoosia tehty, koska silloin potilaat viedään koronasairaalaan ja tällä hetkellä ne ovat kuulemma niin täynnä, että vain vaikeasti sairaat otetaan sisään. Ja kun joudut sairaalaan, tauti iskee varmasti, ellei sitä jo ole. Mutta huhupuheitahan nämä ovat..

Kevään ja kesän mittaan on annettu eriasteisia karanteenimääräyksiä. Kun tilanne alkoi pahentua, suljettiin maa melko totaalisesti. Ulkona ei saanut liikkua ilman hyvää syytä (kauppa, apteekki, sairaala, välttämätön työ). Lenkilläkään ei saanut käydä, joten suoritn porrastreeniä talon rappukäytävässä; viisi kertaa viikossa 40 kerrosta ylös ja alas (10 kerrosta kerrallaan). Oli hyvää peffatreeniä! Onneksi olin jo aiemmin ostanu hulavanteen, jolla sai myös lantion puhumaan totta (hips don't lie)! Tietty kovassa treenissä vanne hajosi. Metalliputki väsyi niin, että räpsähti kokonaan poikki. No, kaapista löytyi Leatherman, puisia syömäpuikkoja sekä ilmastointiteippiä. Niillä se vanne korjattiin taas käyttökuntoon. Jossain vaiheessa rajoituksia höllennettiin ja puistoon sai mennä lenkille, ostoskeskukset avautuivat ja matkustamaankin pääsi. Nyt taas tilanne on pahentunut niin, että rajoituksia on asetettu uudelleen. Eli taas istutaan kotosalla ja katsellaan auringonpaistetta ikkunasta.

Ihana lenkki raikkaassa kesäsäässä. Ensin Saurania alas, suuren pallon ympäri ja Akmeshittiä takaisin.

Niin, ja se mielenkiintoisin juttu. Miksi sitä auringonpaistetta ihaillaan kotona eikä muualla esim. Suomessa? Voi kuulkaa, jos teillä on aikaa, niin kerron.

Kun matkustusrajoituksia alettiin purkamaan, meille avautui mahdollisuus matkustaa perheenä Suomeen, ja mikä tärkeintä työn kannalta, myös paluu takaisin oli sallittu. Molempiin suuntiin vaatimuksena oli viisumin lisäksi kohdemaan kansalaisen perheenjäsenyys - meillä siis vuoroteltiin sen kanssa. Maahanpääsy varmistettiin sekä Suomen päästä että täältä. Täkäläinen Suomen suurlähetystö auttoi paljon näiden asioiden kanssa. 

Täysin varmoina maahanpääsystä läksimme siis matkaan kaksi päivää sitten. Rajallisten lentoreittien vuoksi jouduimme varaamaan lennot ensin Istanbuliin ja sieltä Tukholmaan, jossa lentoyhtiön vaihto ja viimeinen hyppy Helsinkiin. Ja ette ikinä arvaa, mutta ensimmäinen ryppy matkaan tuli jo kotikentällä. Lentoyhtiön virkailija sanoi, että ei voi lentää. Selostimme tilanteemme ja viranomaisten näkemyksen maahanpääsykelpoisuudesta, jolloin saimme luvan kirjautua lennolle. Sinänsä ei yllättänyt, että täällä joku sanoo, ettei jokin asia onnistu. Ei siis ollut syytä suurempaan huoleen. 

Istanbulissa koneenvaihtoon oli yhdeksän tuntia, joten otimme kenttähotellista päivähuoneen odotusajaksi. Mutta surkeaa oli ravintolatarjonta lentokentällä. Ruokaa oli lähinnä leipä- ja leivonnaismuodossa, mitään "kunnon" ruokaa ei ollut tarjolla. Lapselle olimme varanneet eväitä kotoa jo mukaan, mutta lämmintä ruokaa olisi kaivannut. No, ruoka on sivuseikka, se pitää vain hengissä. Jatkolennolle lähdimme hyvissä ajoin ja odottelimme portilla koneeseennousua. Lento oli ajallaan ja sitten astelimme lipuntarkastukseen. 

(hiekan kirskuntaa rattaissa)

"Ei voi matkustaa"

Anteeksi, mitä? 

"Tämä viisumi ei kelpaa."

Kyllä kelpaa, hän on EU-kansalaisen perheenjäsen, meillä on vihkitodistus mukana.

"Ei voi matkustaa, odottakaa sivummalla"

No siinä sitten odoteltiin, että muut matkustaja pääsivät koneeseen. Muutama muukin matkustaja sai kielteisen päätöksen. Ja porukalla sitten yritimme vakuuttaa virkailijaa, että meillä on paperit kunnossa, meillä on suurlähetystön ja rajaviranomaisen myönteinen kanta maahanpääsylle ja jatkolentoliput Arlandasta Helsinkiin.

"Ei voi matkustaa"

Lento lähti. Me emme.

Seuraavaksi siirryimmee transfer-tiskille selvittämään tilannetta. Kävi ilmi, että nämä virkailijat kysyivät Ruotsista (joltain viranomaiselta, ehkä suurlähetystöstä) ovatko paperit kunnossa. Ainakin he lähettivät valokuvat passeista jonnekin. Kerroin virkailijoille (heitä oli useampi vuorotellen hoitamassa asiaa), että olimme matkalla Helsinkiin, toki Tukholman kautta.

"Ei kiinnosta. Tämä lento oli Tukholmaan"

Pahaksi onneksi olin jo käyttänyt lentokenttäwifin loppuun enkä saanut maksettua lisäaikaa. Puhelimesta oli myös prepaid loppu, joten siinä oltiin pimennossa, enkä löytänyt yhteystietoja Suomeen jonnekin jollekin. 

Vastaavassa tilanteessa oli myös kolme muuta tapausta. He tosin olivat ruotsalaisia ja heidän puolisonsa. Noin kolmen tunnin väännön jälkeen he saivat luvan lentää, mutta toki vuorokautta myöhemmin. Vielä tunti lisää ja aloin jo ihmetellä, missä viipyy meidän tuomio. Kävin jälleen tiskillä kysymässä. 

"Aivan niin. Katsotaan, onko vastausta.... Tässä se on: Ei voi matkustaa"

(painokelvotonta)

Lisäksi peruuntuneista lennoista ei saa rahoja takaisin.

Mutta uudet liput takaisin kotiin saatiin, vuorokauden päähän. Tyrmistyneinä poistuttiin lentokentältä ja majoituimme hotelliin, josta saimme edes lämmintä ruokaa. Mikään ei ole sydäntäsärkevämpää kuin nähdä väsymyksestä ja nälästä apaattisesti itkevä lapsi. Muutama kananugetti ja jäätelöannos myöhemmin nauru palasi huoneeseen. 

Seuraavana päivänä läksimme kentälle hyvissä ajoin. Samalla sekunnilla - ja tiedän, että moni sanoo niin, kun itse asiassa asiat tapahtuvat ajalliseti melko läheisesti, mutteivät kirjaimellisesti samalla sekunnilla, mutta tämä tapahtui temporaalisesti samalla sekunnilla - kun taksi pysähtyi kentälle, sain tekstiviestin: Lento peruttu.

(painokelvotonta, kovaan ääneen)

Kenttärakennnuksesa sisällä  infotaululla lukee "Lento peruttu".

Lapsi ja vaimo parkkiin ja itse lipputoimistoon jonottamaan. Meluisa terminaali, pleksi suojaamassa virkailijaa, molemmilla maskit kasvoilla - What? I can´t hear you!  What? I can´t hear you! 

"Teidän lentonne on peruttu"

Tiedän... Tarvitsen uudet lennot. 

"Haluatteko uudet liput?"

Huokaisu. Kyllä kiitos, seuraavalle lennolle, kiitos.

"Seuraava lento on... Sunnuntaina"

Sunnuntaina, kahden päivän päästä? Okei, anna liput. Ja vaadin hotellihuonetta odotusajalle. Ja mistä saan matkalaukut? Laukut oli siis olleet lähtöselvitettynä jo kotikentältä saakka.

"Alakerrasta"

Selvä. Uudet liput mukana siirryin alakertaan palvelutiskille pyytämään matkalaukkuja takaisin. 

"Laukut ovat kentällä odottamassa, tule kahden tunnin kuluttua uudestaan, tuomme ne takaisin."

Entä hotelli?

"Hotellipalvelutiski on tuolla, toisessa päässä terminaalia"

Tapahtui hotellipalvelutiskillä:

Vaadin hotellia vaihtuneen lennon odotusajaksi!!

"Ei ongelmaa, saatte hotellin. Näyttäkää lippunne, kiitos"

"Ei tätä lentoa ole peruttu"

Häh? Sain teksitviestin ja infotaululla lukee PERUTTU.

"Ei tätä lentoa ole peruttu, emme voi antaa hotellia"

Ja rips raps takaisin lipputoimistoon jonottamaan. Infotaululla lukee "Lähtöselvitys auki". jono on pitkä, joten kirmaisen lähtöselvitystiskille.

Onko lento peruttu?

"Minun koneella lukee peruttu, mutta kysy päälliköltä"

Hei päällikkö, onko lento peruttu vai ei?

"Lentoa ei ole peruttu. Tai se voidaan perua, kun olette portilla. Haluatteko lentää tänään?"

Kyllä kiitos, ja pyysin myös laukkuni pois jo, joten...

"Ei ongelmaa, laitan ne takaisin. Mutta käykää lipputoimistolla vaihtamassa liput."

Rips raps lipputoimistolle jonottamaan. Kello käy. Puoli tuntia lähtöselvityksen sulkeutumiseen ja jono matelee. Kaksikymmentä minuuttia. Oma vuoro. 

Vanhat liput takaisin, kiitos!

"Haluatteko lentää tänään?"

KYLLÄ! Samalla tekstaan vaimolle, että valmistautuu ravaamaan.

Ja rips raps takaisin päällikön tiskille, vaimo ja lapsi mukana.

Saisinko uudet tarkastuskortit ja laukkutägin kiitos.

Aikaa jäi pari minuuttia lähtöselvityksen sulkeutumiseen, joten ei ollut edes kiire. Seuraavaksi passintarkastukseen ja turvatarkastuks.... Heeetkinen! Passintarkastus. Virkailija katsoo passia ja minua, selailee sivuja. 

Voinko auttaa? Tarvitseeko teidän löytää sielä jotain?

Virkailija elehtii, ettei tarvitse, odottakaa hetki. Sitten paikalle ilmestyy poliisi, joka myös tiirailee passiani - jyrkässä kulmassa, valoa vasten, hologrammia käännellen. Ilmeisesti kuva ja todellisuus eivät kohdanneet täydellisesti, mutta riittävästi, joten pääsimme läpi. Portille ehdimme juuri, kun koneeseennousun ilmoitettiin alkavan.

Sivujuonne tähän väliin. Nykyisen kotimaamme virkamiesten toimintakulttuurin tietäen, koskaan ei voi olla täysin varma, ovatko annetut ohjeet a) oikein, b) toisten virkamiesten tiedossa. Vaikka meillä oli kolmesti vakuutettu, että maahanpaluu onnistuu nykyisillä dokumenteilla, niin aina on olemassa se pieni mahdollisuus, ettei asia aivan olekaan niin.. Ja kokemus toiseen suuntaan menemisestä horjutti luottamusta myös paluun suhteen. 

Virallinen tieto. 

Ja olemme taas lähtöportilla, ojennan passit ja liput. Virkailija selaa ne läpi, etsii passistani viisumia, jonka osoitan hänelle.

"Okei, kiitoksia. Hyvää matkaa!"

Kuiskaan vaimolle, että nyt äkkiä koneeseen, ennenkuin joku muuttaa mielensä. Ja vielä koneessa seuraan lentohenkilökunnan puuhia, josko ne jollain tavalla viittaisi ongelmiin. Vainoharhaisuus kasvaa väsymyksen ja nälän kanssa, mutta mitään ei tapahtunut. Toki muistettava on, että vuosia aiemmin lentäessäni Dohaan, minulta tultiin vielä koneessa kysymään viisumia - kolmannen kerran sen lähtöselvittelyn aikana.

Lento lähtee ja rentoudumme. Toki olin jo laatinut suunnitelmat kaikkien mahdollisten tapausten varalle, jos vaikka maahanpääsy evätäänkin - mitä sitten tehdään? Paluu Suomeen, uusi yritys myöhemmin tai jotain muuta. 

Saavumme kotikentälle. Passintarkastus alkaa. Vaimo ja lapsi luonnollisesti kansalaisina selviävät nopesti ja vähällä. Entä tämä ulkomaalainen? Viisumi on; työviisumi ei perheviisumi. Vihkitodistus on. Virkailija hikoaa, pyyhkii otsaansa. Erittäin ystävällinen henkilö ja mietin, josko hänellä tekee tiukkaa hylätä maahanpääsy. 

"Olisiko teillä muita asiakirjoja esittää?"

Kyllä, työsopimus. Normaalisti en sitä matkoille ota, mutta nyt - kaiken varalta - sekin oli mukana. Virkailija  ottaa kuvat dokumenteista ja lähettää ne jonnekin. Virkailija astuu kopistaan ulos, keskustelee kolmen muun kollegan kanssa, palaa koppiinsa ja pyytää vihkitodistusta uudelleen, oli kuulemma huono kuva. Virkailija astuu kopistaan taas ulos ja pyytää mukaansa. Kävelemme koppirivistön ohi kohti pientä huonetta.

Sivujuonne taas. Jos olette katsoneet tosi-tv -sarjaa Australian Rajalla, tiedätte, mitä niissä pienissä huoneissa tapahtuu... Ja ei sitten mitään kaksimielisiä ajatuksia tähän! 

Mutta ennen sitä pientä huonetta on vielä yksi koppi, josta virkailija käy kysymässä kollegalta jotain, palaa takaisin ja kysyy tarkentavia kysymyksiä työsuhteesta. Virkailija kiittää ja antaa passin takaisin. Leimattuna. Kotona ollaan. Koko reissuun kului 50 tuntia eli siinä oli tämän kesän lomamatka...

Summa summarum: kaikki ongelmat johtuivat lentoyhtiön virkailijoiden väärästä päätöksestä - ja huolimattomuudesta selvittää maahanpääsy EU-alueelle tarpeeksi kattavasti. Tämän farssin aikana käymäni keskustelu Suomen suurlähetystön kanssa paljasti, että samalla lentoyhtiöllä ollut vastaava tapaus aiemmin ja heitä on informoitu siitä. Eivät sitten oppineet virheestään. 

Seuraavassa jaksossa: pienen ihmisen taistelu rahoistaan suurta lentoyhtiötä vastaan.

Tuliaiset pitää nyt vissiin sitten itse syödä.

Joulukuvaelma

Aina se hämmentää yhtä paljon, miten antaumuksella täkäläiset muslimit joulua juhlivat. Anoppilassa on kuusi (muovia) koristeltuna ja pikkuinen joulupukki siinä juurella vartioimassa joulurauhaa. Kaupungilla näkee jouluvaloja ja installaatioita - toki seimiä tai jeesuksia ei ole. Possua ei myöskään juhlapöydässä näe, mutta sekin lienee vain siitä syystä, että hevonen on se pääasiallinen lihan lähde lampaan ohella.
Toki juhlakausi jatkuu vielä itse pääjuhlaan eli uuteenvuoteen, joita niitäkin on kaksi: se globaali uusi vuosi ja sitten se venäläinen uusivuosi viikko edellisen jälkeen. Että kyllä saa kystä kyllä.

Läskille kyytiä (pun intended). Hauskasti löytyi kuntolaitteen valikosta myös kotimainen kieli. Ihan kiusallakin vaihdan kielen aina suomeksi. Saavatpahan sitten ihmetellä.

Sään puolestakin on ollut vaihtelevaa:

Ensin tuli tornado ja sitten paukkupakkaset. Tai ei sitä tornadoa kylläkään ollut, mikä lie vahinkomittaus. Oma veikkaukseni on, että koska mittauspiste on lentokentällä, niin joku harhaan ajanut Tupolev kaasutteli tuulimittarin kohdalla.

Kun tuosta suvaitsevaisuudesta tulikin jo mainittua, niin tämä löytö opettajan kirjahyllystä yllätti:

Kymmenen pientä (nimi muutettu). Painettu 2000-luvulla, vaikkei ulkonäöstä uskoisi.

Näin lopuksi tiernapoikia lainatakseni haluan toivottaa hyvää vuodenvaihdetta itse kullekin.

Arjen huomioita

Tällä kertaa ajattelin taas pitkästä aikaa turvautua kuvareportaasiin, koska mitään uutta ja ihmeellistä ei ole tapahtunut viime aikoina. Arki pyörii omaa tuttua rataansa ja vähään aikaan ei olla oltu tekemisissä viranomaisten kanssa, joten kafkamaiset tilannekuvaukset saavat odottaa. Sellaiseksi en laske sitä, että talosta katkaistiin sähköt asennustöiden vuoksi, asukkaille ilmoittamatta. Sähköt palautuivat noin tunnin kuluttua ja onneksi kukaan ei ollut juuri sillä hetkellä hississä.

No, aloitetaan.

Uudessa asunnossa kaikki on kyllä kunnossa, asennutettiin kuitenkin vedenpuhdistin, jotta saadaan juomavettä hanasta eikä tarvitse pulloja kanniskella. Puhdistin maksoin sellaiset 120 euroa asennuksineen ja sillä pitäisi pärjätä vuoden verran ennen kuin tarvii vaihtaa suodattimia. Puhdistinkaupan yhteydessä oli muutakin remonttitavaraa myynnissä, kuten nämä maalit. Olipa taas hauska nähdä jotain suomalaista hyllyssä. Ruokakaupoista muuten alkaa löytyä myös Koskenkorvaa yhä useammin - eipä tarvi pelkkää Finlandiaa ryypätä.. Että sitä Napuen giniä odotellessa.

Kaupungista löytyy jo IKEA-kauppakin. Ei tietenkään aito IKEA, mutta kauppa, jossa myydään IKEA-tavaroita. Täältä saatiin tyynyt ja peitot. Suomesta tuotiin lautassetti, jonka olisi saanut täältäkin. Kannatti raahata..

Rakennusmääräykset. Jos ulko-oven edessä on porras, tulee siihen viereen rakentaa ramppi. Kuvassa punaiseksi maalattu betoni rajaa rampin ovelle, joka näkyy kuvan vasemmassa reunassa. Eipä ole liian jyrkkä ja onneksi mutkat hidastavat vauhtia.

Pilvi. Muutoin pilvettömällä taivaalla tällainen hauska pilvenlonka. Kuva tuli napattua hätäpoistumisharjoituksen aikana. Kansainvälinen koulu, jossa kuulutukset tulevat kotimaisilla kielillä. No, seurataan ihmismassaa.

Koululla on jokaisella oppiaineella teemaviikkonsa. Kulunut viikko oli kemian viikko, joka suurieleisesti avattiin maanantain aamunavauksessa. Yours truly sai esitellä ideansa näyttäväksi demonstraatioksi eli kuinka polttaa jotain mahdollisimman näyttävästi polttamatta kuitenkaan koko koulua. Näillä ainemäärillä keskikokoinen yläaste pärjäisi vuoden. 

Juhlaa ja ruokaromantiikkaa. Viikon päätteeksi juhlittiin Opettajainpäivää. Banketti piti sisällään laulua, tanssia ja ruokaa. Vähän kuin suomalaisissa pikkujouluissa, täälläkin eräs kollega vaipui humalaan ja yökkäsi illallisensa rinnuksilleen. Voi noita reppanoita!

Hajatuksia

Maa, jossa ”valkovenäläinen” tarkoittaa leipää. Juusto on ”hollantilaista” tai ”moskovalaista”. Makkara on ”wieniläistä” tai jotain lihan kaltaista. Tumma suklaa on nuotiolla poltettu kuusipäre.

Leipä eli naan. Hah! sanovat paikalliset.

***

Hehkulamppuja saa vielä kaupoista, melko halvalla jopa. Ainoa huono puoli on se, että ne tuppaavat räjähtelemään - liioittelematta. Olohuoneen kattovalaisimen lamppu poksahti siten, että koko lasikupu irtosi siitä metalliosasta ja lensi huoneen poikki sohvalle. Onneksi ei ollut vieraita kylässä. Tai no, anoppi ois voinut tietty olla siinä kerrankin.

***

Lukuvuoden lähestyessä loppuaan pitää taas kerätä allekirjoituksia exit-lappuun. Varmistetaan ettei mitään puutu ja kaikki kirjat, tietokoneet ja muut on palautettu. Taas siis juostaan ympäri koulua etsimässä ihmisiä, joita ei ole koskaan tavannutkaan ja samalla yrittäen selvittää, mikä on oikea järjestys. Ei, nimiä nyt ei vain voi kerätä mielivaltaisessa järjestyksessä. Eikä numerojärjestyksessä. Kirjanpitäjä ei allekirjoita ennen kuin IT-päällikkö on allekirjoittanut. Henkilöstöhallinto ei allekirjoita ennen kuin rehtori on allekirjoittanut. Tämä henkilö on työmatkalla ja aloittaa lomansa sieltä palattuaan. Tuo henkilö on listalla kaksi kertaa. Tee työtä, jolla on tarkoitus.

Yksi edellä mainitulla listalla oleva henkilö on turvallisuusinsinööri. Ainoa mieleen jäänyt yksityiskohta oli se, että häneltä puuttuu oikea etusormi. Jotenkin kovin sopivaa turvallisuusinsinöörille - tai teknisen työn opettajalle. Tämä huomio palautti mieleen toisen, vastaavanlaisen kokemuksen; Kauppakeskuksen hodarimyyjällä oli kuudes sormi (samassa kädessä). Siinä se roikkui muiden jatkona. Jotenkin oli tämäkin niin sopivaa, että hodarimyyjällä oli ylimääräinen "nakki". Eli periaatteessa Kazakstanissa on edelleen keskimäärin kaikki sormet tallella.

***

Taksissa matkustan yleensä takapenkillä. Täälläpäin maailmaa takapenkillä ei tarvitse käyttää turvavyötä - eikä siellä usein toimivaa olisikaan. Ja kun kerran istuu etupenkillä, ymmärtää miksi takapenkki on parempi. Sieltä näkee todella huonosti ne kaikki läheltä piti tilanteet. Taas eräänä perjantaina olin matkalla lentokentälle suoraan töistä. Raportoisin tilannenopeudet, mutta nopeusmittari ei toimi tässä autossa. Auton moottori myös sammuu valoissa. Varoitusvalot vilkkuu ja jokin hämärä laite kojelaudan alla piippaa - tutkanpaljastimen lisäksi. Pysähdytään bensikselle tankkaamaan. Mihinkäs tässä kiire.

Toisaalta etupenkillä saa päivän kardiotreenin. Vinkki: jos haluat elämäsi kyydin (kirjaimellisesti), tule tänne ja ota taksi lentokentälle ruuhka-aikaan. Muista mainita, että ois vähän kiire..

Palveluasema. Ajat mittarille ja menet sisälle maksamaan. Kassalta kuulutetaan mittarin numero ja litramäärä, joka on maksettu. Haalarijamppa tulee ja täyttää tankin. Matka jatkuu.

***

Helvetissä on erityinen paikka istuintaan leveämmille (ei ruumiillisesti, mutta kinesteettisesti) lentomatkustajille, jotka kovaäänisesti valittavat kaikesta, pyytävät saada vaihtaa paikkaa tuonne tai tänne, kommentoivat kaikkea ja lukevat ääneen kaiken mikä silmiin sattuu. Hetken hiljaisuuden rikkoo navetan oven avaus. Kanssamatkustajan ruokavalioon on ilmeisesti kuulunut runsaasti valkosipulia. Henkilökunnalta pyydetään ylimääräistä ruoka-annosta, koska niitä aina on ylimääräisiä. Lisäksi kysellään, olisiko viskiä tarjolla. Ei ole, mutta olutta on. En juo olutta, vastaa paikallinen gazprom. 

***

Tätä tiedonjyvää olen pantannut jo jonkin aikaa, nelisen kuukautta kaiketi: Tuossa toukokuussa, kun Liittoutuneet ja entiset Neuvostotasavallat juhlivat toisen maailmansodan voitonpäivää. Täälläkin juhlitaan kaksi päivää voittoa fasisteista ja meno on kuin vappuna Suomessa - plus sotilasparaati. Kuten tapaan kuuluu, kaikki toivottavat toisilleen hyvää juhlapäivää "sprasdnikom". Omalla kohdallani näihin toivotteluihin liittyy aina pieni ristiriidan tunne. Olenkin vähän vältellyt näitä toivotteluja ja enimmäkseen kansainvälisille kollegoille olenkin todennut osin lakonisesti, että me (suomalaiset) oltiin toisella puolella.. Tänä vuonna tämä toteamus poikikin yllättävän, mutta arvattavan käänteen; Eräs paikallinen kollega iski juttua sodan kulusta ja kertoi, että hänen isoisänsä oli taistellut Karjalassa suomalaisia vastaan. En tohtinut kysyä, tuliko isoisä kotiin sodasta. Täällä Kazakstanissa oli myös sotavankileiri, johon tuotiin suomalaisia sotavankeja. Leiri sijaitsi lähellä Karagandan kaupunkia, parin tunnin ajomatkan päässä Astanasta. Muistomerkkikin sieltä kuulemma löytyy. 

Katsaus kevään tapahtumiin

Ajattelin kerätä tähän kirjoitukseen hajanaisia kokemuksia kuluneelta keväältä. Yhteiseksi teemaksi voisi nimetä "Mitvit-kokemukset" tai "Kafka, sä et tiedä mitään".


Kokemus #1: Pankkiasiat.

Ilmeisesti täälläpäin on tapana, että työnantaja määrittää sen, minkä pankin asiakas olet. Tarkoittaa siis käytännössä sitä, että palkka maksetaan vain tietyn pankin tilille, joten uuden työnantajan palvelukseen siirryttäessä käyt myös avaamassa pankkitilin. Tällä hetkellä siis hallinnoin kahta pankkitiliä, yhtä Astanassa ja yhtä Almatyssa. Jaa, sanotte, että eikös ne pankit ole maanlaajuisia ja verkkoyhteydessä toisiinsa, joten ihan sama, missä olet? Totta kyllä, mutta ei ihan kaikille.

Nelisen vuotta sitten avasin tilin pankissa A (joka puolen vuoden jälkeen ostettiin ja muutettiin pankiksi B). Tässä pankissa hommat toimi melko juohevasti, pankkisiirrot kotimaahan sujuivat nopsaan ja luotettavasti - kunhan muisti tehdä tilisiirrot virka-aikaan, verkkopankissakin. Pankkikortti piti erikseen avata internetostoksia ja ulkomaankäyttöä varten.

Nyt täällä toisessa työpaikassa, joka kuuluu toki samaan konserniin, käytetään toista pankkia, sanotaanko nyt vaikka pankki C. Tilin avaaminen onnistui hyvin, verkkopankkikin osin englanniksi. Mutta. Koska. Ulkomaalainen ei voi siirtää rahaa maan sisällä toiseen pankkiin tai toiselle henkilölle. Ainoa rahasiirto, jonka voi suorittaa on ulkomaanvaluutan siirto toiselle luottokortille (raja 50 dollaria) tai Western Union -siirto ulkomaantilille (raja 150 dollaria plus toimitusmaksu).

No, koska tämä rahansiirto on niin vaikeaa, niin päätettiin hankkia vaimolle rinnakkaiskortti. Ihan senkin vuoksi, kun vuokra maksetaan käteisellä (meillä on siis asunto Astanassakin, kts. Kokemus #3). Mitäs siinä, pankkiin anomaan rinnakkaiskorttia. Koska asumme viikot eri kaupungeissa, viikonloput ovat ainoita hetkiä, kun voimme hoitaa mitään virallisia asioita. Onneksi pankit ovat auki myös lauantaisin.

Ensimmäinen käynti ("Hahaa!" huudahtaa satunnainen lukija "eipä varmasti mene kuin Strömsössä"): Kaikki menee hyvin, pankkivirkailija näpyttelee tietokoneelle tietoja ja tarkistaa henkilötiedot. Ei mutta, täällähän on vaimon tiedot koneella - vuodelta kilpi ja miekka. Vanha osoite ja vanha sukunimi. Ai kun kiva, homma helpottui hieman, vaihdetaan vaan uudet tiedot! Ei. Pitää olla vihkitodistus, jotta tietojärjestelmään voidaan vaihtaa uusi nimi. No, luodaan uusi asiakastiedosto? Ei onnistu, koska samalla hetulla on jo asiakas.

Toinen käynti (viikko edellisestä, koska lauantait): Kaikki tarvittavat paperit mukana, henkilöllisyydet tarkistetaan ja näppäimistöä hakataan puolisen tuntia. Seuraavaksi tarvitaan vaimon henkilöllisyyden varmentaminen. Eli vaimo käy konttoripäällikön luona näyttämässä henkilökorttia. Sitten prosessi jatkuu ja viedään päätökseen. Kahden viikon päästä pitäisi tulla tekstiviesti, että pankkikortti on noudettavissa.

Henkilöllisyyden tarkastus. Kuvasta oikealle on pankkivirkailija, salin toisessa päässä konttoripäällikkö tarkastaa henkilöpaperit.

Yhteydenotto pankkiin: Kahden viikon jälkeen ei kuulu viestiä. Vaimo soittaa palvelunumeroon. Pankin tiedossa ei ole mitään hakemusta lainkaan. Vaimo antaa rakentavaa palautetta pankin toimihenkilöistä ja palveluprosessista. Jostain se hakemus löytyy ja kahden viikon päästä pitäisi tulla tekstiviesti.

Kolmas käynti: Tekstiviesti saapui ja kortti on noudettavissa. Vaimo hakee kortin, joka jopa toimii.




Kokemus #2: Rekisteröintiasiat.

Perheeseemme saapui uusi jäsen. Ja hänet pitää tietenkin rekisteröidä - kolmen päivän kuluessa syntymästä. Onneksi synnytysklinikalla oli maistraatin palvelupiste, jossa sen voi tehdä sähköisesti. Virkailija saapui osastolle huoneeseemme, selitti prosessin ja antoi koodin, joka piti lähettää tekstiviestillä palvelunumeroon. Lisää ohjeita seuraisi tekstiviestillä. Jota ei koskaan tullut. Kävin kysymässä palvelupisteellä, että mitäs nyt. Valitettavasti teksitiviestipalvelu ei toimi tällä hetkellä. Pitää mennä maistraattiin itse paikan päälle. Noin puolitoista viikkoa syntymästä pääsimme käymään maistraatissa. Vaimo oli soittanut puhelinpalveluun, ja kysynyt, mitä asiakirjoja tarvitsemme mukaamme; passit molemmilta ja todistus klinikalta.

Maistraatissa: pääsemme palvelutiskille ja prosessi voi alkaa. Mutta. Minun passista tarvitaan kopio ja käännös. Jokaisesta sivusta, myös tyhjistä. Kysyn ja varmistan: myös tyhjistä sivuista? Khyyllä. Poistumme maistraatista ja yritämme löytää auktorisoitua käännöstoimistoa, joka on auki lauantaiaamuisin. Ei tahdo löytyä, mutta onneksi maistraatin naapurissa on sellainen. Otamme kopiot passista ja saamme käännöksen - vain henkilötietosivusta. Paluu maistraatiin, eri asiakaspalvelijalle. Luovutamme dokumentit, rekisteröinti onnistuu. Toki vaimon piti vielä kirjoittaa kirje, miksemme tehneet rekisteröintiä ajoissa (koska teidän järjestelmänne ei toimi!).

Koska kesällä aiomme lomailla Suomessa, uudelle perheenjäsenelle piti hankkia passi. Ja mitä siihen tarvitaan? Syntymätodistus ja passikuva. Ok, helppo homma.

Tässä vaiheessa blogin lukija saattaa arvatakin, että mutkiahan tähänkin matkaan on tulossa. Ja kyllä, en tuota pettymystä tässäkään asiassa; jotta lapsi voi saada passin, se täytyy olla rekisteröityneenä johonkin tiettyyn osoitteeseen. Ja vain asunnon omistaja voi henkilökohtaisesti maistraatissa käymällä rekisteröidä henkilön asukkaaksi siihen tiettyyn osoitteeseen.

Ja mehän asumme vuokralla.

Onneksi appivanhemmat omistavat asuntonsa ja anoppi kiiruhtaa töistä maistraattiin meidän siellä odotellessa. Anoppi saapuu, rekisteröi lapsen osoitteeseensa, palvelutiskiltä tulostetaan rekisteriote ja palataan passihakemuspalvelupisteelle. Tehdään hakemus, valokuva otetaan seuraavassa pisteessä, käydään pankkipalvelupisteessä maksamassa hakemus ja neljännessä pisteessä jätetään hakemus. Haluatteko pikana, erikoispikana vai tavallisena toimituksena? Otetaan pikana, saadaan muutamassa päivässä, kiitos.


Kokemus #3: Asuminen.

Koska perheeseen oli siis odotettavissa lisäystä ja tulisimme asumaan eri kaupungeissa, piti myös Astanaan saada koti. Ei mitään isoa asuntoa, sellainen, joka kelpaisi muutamaksi kuukaudeksi vauvan ensiasunnoksi. Muutamaa asuntoa kävimme katsomassa, mutta mitään erityisen hyvää tai käytännöllistä ei löytynyt. Kunnes sitten yksi ehdokas vaikutti melko lupaavalta: Uusi rakennus, ei aiempia vuokralaisia, ensimmäinen kerros, joten hissiä ei tarvinnut käyttää (kahdesti olen jäänyt hissiin jumiin). Pieni se oli, mutta kelpasi tarkoitukseen. Sänkyä ei ollut, mutta vuokranantaja lupasi sellaisen hankkia. Muutettiin sitten siihen asuntoon appivanhempien nurkista.

Aikaa kului ja sänkyä ei tullut. Oli kuulemma niin vaikeaa tällä vuokranantajalla ja kalliitahan ne sängyt. Ilmeisesti sänkyjä pidetään täällä luksustavaroina, koska Almatyn asunnossakaan ei ollut sänkyä kolmeen ensimmäiseen kuukauteen.

Sitten eräänä yönä alkoi kuulua ropinaa. Sadettahan se vain on. Maaliskuussa. Pakkasta vielä päälle kymmenen astetta. Vesi valui sisään keittiön ilmanvaihtohormista. Loppui kuitenkin pian.

Seuraavana viikonloppuna sama juttu, vettä keittössä. Soitto huoltomiehelle, joka tarkisti hormin. Kierteli naapurihuoneistoissa ja löysikin vian: huonosti asennettu putki yläkerrassa. Samalla kävi ilmi että rakennus ei ollut vielä virallisesti käytössä, vasta rakenteilla. Vaikka ihmisiä siellä jo asuikin. Aloimme siis etsiä uutta asuntoa.

"Täältä se jostain tulee"

Uusi asunto löytyi melko läheltä, vähän huonokuntoisempi, mutta kelpasi meille. Jos nyt hakemalla hakee jotain kritisoitavaa, niin... Hissi on maksullinen, myös alaspäin katutasolle mentäessä. Talvikuukausina lämmitys on aivan liian tehokas. Tapetit kuoriutuu seiniltä. Lähiravintolasta sain ruokamyrkytyksen (ei kuvaa).


Kokemus #4: Uusi perheenjäsen.

Pienestä, vaikkakin suhteellisen kattavasta kokemuksesta julkisesta terveydenhuollosta johtuen valitsimme yksityisklinikan synnytystä varten. Pakettiin kuului raskaudenaikaiset tarkastukset, itse päätapahtuma ja kolme, neljä päivää klinikalla toipumista ja tarkastuksia varten. Lisämaksusta saisi lisää "herkkuja", kuten epiduraalipuudutuksen. Menemättä yksityiskohtiin, kokemus oli suurimmilta osin positiivinen, eikä maksanut paljoa! Noin tuhannella eurolla sai ns. "avaimet käteen" -paketin. Ei palautusoikeutta.

Minullekin kävi ilmi, että pakettiin kuului myös isän sohvapaikka osastolla, onneksi oli yksityishuone. Ateriat eivät kuuluneet pakettiin. Toisaalta, katso kuva:

Sairaala-aamiainen: mannapuuroa, leipä, juusto ja voinokare. Teetä maidolla ja sokerilla (valmiiksi sekoitettuna).

Perinteisiin kuuluu, että sukua tulee klinikalle hakemaan vastasyntynyttä kotiin ilmapallojen ja kukkien kera. Meitä oli vastassa noin kymmenen hengen rytmiryhmä, joka saattoi meidät kotiin ja järjestivät sellaiset neljä tuntia kestävät teenjuonti- ja syöminkifestarit. Ja mä olisin vaan halunnut levätä..

Kiva kun tulitte.. Klinikalla on erityinen huone, jossa lapsi "luovutetaan" kotiin. Täällä suku odottaa ilmapallojen ja kukkien kera.

Kiva, jos jaksoit lukea loppuun! Välillä tulee mieleen, pitäisikö kirjoittaa ihan kirja tästä ulkomailla elämisestä...